— Mansikoitako jo?
— Niin juuri. Pian arvasit. Tuoksusta tunsit.
Hän vei isälleen pienen ropposen, joka oli täynnä kypsiä mansikoita.
— Syö nyt, kulta, tyttösi poimimia marjoja. Hän katsoi hellästi isäänsä silmiin.
— Kiitos, lapsi! sanoi tämä ottaessaan marjat vastaan.
Hän katsoi ylös taivasta kohden ja huokasi syvään pistäessään marjoja suuhunsa.
Tyttären rinnastakin nousi tällöin kevyt huokaus kuin vastakaikuna isän tunteille.
— Oi kuinka taivas on korkea ja sininen! Kunpa olisi siellä ylhäällä
Jumalaa lähempänä, näkemässä hänen ihmeitään!
— Niin, lapsi, ja saisi siellä yhtyä armaittensa kanssa Jumalan istuimen edessä, vastasi isä syvästi liikutettuna, — ja niinhän saammekin kerran.
— Kuinka korkea se Jumalan istuin on! Ajatus ei riitä… Ja kuitenkin sielun siivet sinne kantavat.