Rouva teki syvän mutta arvokkaan kumarruksen, uudistaen pyyntönsä upseerille, joka jotenkin kohteliaasti vastaten antoi tietä hänelle, sulkien sitten oven.
Upseeri, jäykännäköinen mies, käski rouvan nopeasti varustaa pastorille ja pojalleen, joka pyysi saada isäänsä seurata, mitä he välttämättä mukaansa tarvitsisivat, sen verran vain, että he saattaisivat sen kuljettaa saman hevosen selässä, jolla heidän tuli ratsastaa, sekä yhtä hyvin voisivat kantaa, kun kävellä oli pakko.
— Muuta en tarvitse, sanoi pastori, — kuin raamattuni. Se on pientä kokoa, ja nyt se on hyvä, vaikka siitä ennen olen monesti ollut pahoillani.
— Mutta vaatteita…? kysyi rouva.
— Onhan heillä vaatteet yllään, vastasi upseeri, — kesällä ei tarvitse paljoa, joku paita matkan varaksi, siinä on kyllä. Kun sataa, saa miehenne vanhan päällysviitan minulta, niin hän näyttää sotilaalta, lopetti hän lyhyesti naurahtaen.
Rouvan ottaessa esiin kaapista mainituita tavaroita juoksivat kyynelhelmet pitkin hänen kalpeita poskiaan. Hän kääntyi upseerin puoleen, joka käyskeli lattialla ja sanoi hänelle, värähdys äänessään:
— Herra upseeri, teillä on kenties äiti, tai on hän jo muuttanut autuaisten kotiin, on ehkä armas, joka tulee vaimoksenne, jos eihän jo sitä olekin, heidän nimessään pyydän, hän astui puhuessaan askeleen eteenpäin ja lankesi polvilleen, — armahtakaa miestäni ja sallikaa hänen jäädä kotiin, sillä Herra taivaassa tietää kuinka syytön hän on kaikkeen kiihotukseen. Päinvastoin hän oli lakkaamatta varoittanut ja neuvonut talonpoikia…
Hänen äänensä oli tukehtumaisillaan liikutuksesta.
— Lopettakaa rouva, sanoi upseeri vakavasti, — ja nouskaa ylös, se on turhaa, sillä minä tottelen käskyä. Minulla on everstiltäni selvä käsky vangita pappi täällä. Jos miehenne on syytön, sen parempi hänelle.
Syvästi huoaten nousi rouva ylös.