Värisevin käsin hän sitoi pyyheliinaan käärön kummallekin matkaan lähtevistä. Kaapissa ei ollut paljoakaan matkaanottamista, sillä vaatteet oli silittämättä vintillä. Sitten hän istuutui.
Pastori pyysi nyt vuorostaan, että he saisivat ottaa turkkinsa mukaan, jonka upseeri myönsikin. Hän lupasi toimittaa ne kuormastoon.
Siihen aikaan oli yleisenä luulona, että kaikki sotavangit viedään Siperiaan, vaikka useat saivatkin jäädä jo Inkeriin. Senpä vuoksi luonnollisesti jokainen vankeuteen menevä kammoksui Siperian talvea. Tällä ei tietysti ole aikomus sanoa, että päällysvaatteet Inkerissä olisivat tarpeettomia, vaan ainoastaan että juuri Siperia synnytti pelkoa, ja jos ei olisi oletettu sitä matkan pääksi, niin luultavasti nyt kesällä ei tässä hädässä olisi turkkeja muistettukaan.
* * * * *
Ullakolta kuului nyt jyskyviä askeleita.
Rouva säikähti ja hänen sydämensä alkoi kovemmin pamppailla. Hän oli vähällä huudahtaa ja hypähtää ylös.
— Niin, sanoi upseeri, joka huomasi hänen hämmästyksensä, sotamieheni vain katsovat mitä talossa on, ei se muuta mitään ole.
Pastori ja rouva eivät puhuneet mitään, vaan heidän sielunsa puhuivat
Jumalalle.
Vähän ajan kuluttua kuului iloista hälinää. Nyt tulivat sotamiehet saaliineen meluten alas ullakolta.
Rouva katsahti taivasta kohti. Tulivatko ne nyt kaikki? kysyi hänen sydämensä tuskainen ajatus. Sama kysymys kuvastui pastorinkin häneen kääntyneissä kasvoissa. Heidän silmänsä yhtyivät. Yhä vaikeammaksi kävi vaimon ahdistus, hän näki miehensä kalpeat kasvot, luki niiden sävystä hänen sydämensä pohjalle salatun tuskan. Yhä synkemmäksi käy miehen katse… Hän pyyhkii tuskanhikeä otsaltaan. Voi, pitäisikö hänen, tuo epätieto sydämellään, jättää tämä kallis kotinsa?