Ja Gabriel, tuo vielä äsken niin reipas nuorukainen, hänenkin otsallaan on synkät rypyt. Hän istuu pää kumarassa, kasvot jäykistyneinä mielen jännityksestä.

Rouva ei voi sitä kestää, hän nousee ylös. Samalla hän muistaa jotain. Hän käy päättävän näköiseksi ja lähenee upseeria, joka piipustaan savuja vedellen silmillään seuraa savurenkaiden kulkua ulos avoimesta akkunasta, jonka ääressä hän istuu.

— Miehelläni olisi pari villapaitaa, sanoi rouva nöyrästi, — saisinko panna ne hänelle mukaan.

— No, pankaahan nyt nekin, vastasi upseeri huolettomasti.

— Mutta ne ovat tuolla vintillä, rohkenenko väkenne vuoksi siellä käydä?

— Kyllä rohkenette. Äskeinen käskyni vaikuttaa vieläkin. Mutta ovatko ne enää tallella, on toinen asia.

— Kiitän nöyrimmästi!

Pastori sanoi myöskin haluavansa käydä työhuoneessaan jättämässä sille hyvästit ja noutamassa raamattunsa.

Upseeri suostui siihenkin ja sanoi Gabrielin voivan seurata, jos hän haluaa.

He menivät siis yhdessä.