Rouva oli heti luvan saatuaan kiiruhtanut ullakolle. Siellä hän katseli ensiksi tarkasti ympärilleen, mutta missään ei näkynyt ketään. Nyt hän meni vaatehuoneeseen ja kiiruhti heinäläjän luo. Se oli ihan semmoisena kuin hän sen oli asettanutkin.
— Jumalalle kiitos! huokasi hän. Vaatteet seiniltä olivat kaikki poissa.
— Mitä he minun ja Ingridin puvuillakin tekevät? ajatteli hän hymyillen.
— Tytöt, sanoi hän hiljaa, kumartuen alas, — älkää pelätkö, minä se olen.
— Joko ne menivät? kysyi kuiskien Vappu.
— Ei vielä.
— Äiti…
— Vaiti, lapsi kulta… minun täytyy mennä. Voitko maata siellä vielä?
— Voin… vähän aikaa… mutta…
— Ss! Ja hän meni kiireesti ulos.