Kädet kiinteästi ristittyinä ja pää niihin nojaten istuu hän ja itkee, itkee niin että koko ruumis värisee.
Silloin hän muistaa äkkiä Ingridin. Hän säpsähtää, ponnahtaa ylös kuin jousi ja tarttuu molemmin käsin ohimoihinsa.
— Herra Jumala! Lapsiraukkahan menehtyy sinne!
Ja notkuvin polvin hän kiiruhtaa ylös ja vetää pois heiniä ja vaatteita.
Tytöt ovat puolipyörryksissä, pelosta, kuumuudesta ja vaatteiden painosta. Varsinkin Ingrid on melkein tainnuksissa. Äidin täytyy häntä ensiksi auttaa jaloilleen, sillä hänen jäsenensä ovat vallan puutuneet ja hervottomat. Hänen koko ruumiinsa värisee, hän on hikinen ja kuitenkin kalpea. Vapun laita ei ole paljon paremmin. Lähes kolme tuntia ovat he saaneet maata siinä liikkumatta.
— Joko ne menivät? kysyy Vappu.
— Missä isä on? lisää Ingrid.
— Jo ne menivät, ja isältä terveiset, sekä samoin Gabrielilta.
— Käydään nyt heti alas, lisäsi hän sitten. — Sinun täytyy, Vappu, viivyttelemättä juosta tuomaan ruuna.
— Minne sitten nyt, rouvakulta?