Äiti hoiperteli akkunan luo lavitsalle.

Upseeri astui nyt kiirein askelin sisään, otti piippunsa salin toiselta akkunalta, astui sitten rouvan luo, otti häntä kädestä, puristi sitä ja sanoi:

— Hyvästi! Rouva vastasi ja vieras mennä tömisti ulos niin että kannukset helisivät.

Kohta sen jälkeen kuului ulkoa kavioiden töminää.

Rouva juoksi akkunaan ja ehti vaihtaa viimeisen silmäyksen miehensä ja poikansa kanssa.

Pastori viittasi kädellään taivasta kohti ja nosti hattuaan. Rouva nyökäytti päätään merkiksi, että oli käsittänyt.

Gabriel painoi kätensä sydämelleen ja heilautti lakkiaan.

Ja nyt se oli ohitse.

Rouva tunsi että tämä oli katkerin hetki hänen elämässään. Hän oli saanut rakastetun isänsä hautaan, oli jäänyt turvattomaksi maailmaan, mutta mitä se oli tähän verrattuna. Jos hän olisi seisonut miehensä ja poikansa avoimen haudan partaalla, olisi se ollut onni tämän rinnalla.

Mutta he menevät, etääntyvät eikä hän enää erota heitä, he sekaantuvat sotamiesryhmään, joka taas kietoutuu tomupilveen. Jo hajottaa tuuli tomunkin, ei näe silmä, ei kuule korva enää mitään…