— Olet äiti, kuiskasi mies. — Siunaukseni, terveiseni lapselle. Rouva värisi ja oli kalpea kuin palttina, nyyhkytti vähän, mutta ei kyyneltynyt.

— Ethän tainnu, rakkainpani? Rohkaise mielesi, muista tyttöraukkoja.

— Niin, niin, en minä tainnu… en…

Ja niin hänen huulensa värisivät, polvensa notkuivat, mutta vaikka hänen joka jäsenensä vapisi, jännitti hän kaiken aikaa voimansa ja kesti onnellisesti.

— Hyvästi armaani! sanoi hän, eikä hän itkenytkään, vaan hymyili. Hymyili värähtävin huulin ja katsoi noihin uskollisiin silmiin viimeisen kerran, katsoi pienen iankaikkisuuden. Hän tahtoi puhua vielä, mutta kurkkua kouristi niin kummasti.

Pastori ei saanut enää sanaakaan sanotuksi. Äänetönnä hän hyvästeli, riistäytyi sitten irti ja syöksyi horjuvin askelin ulos. Maailma musteni rouvan silmissä ja häntä melkein pyörrytti.

— Siunaa minua, äiti! pyysi poika hänen vieressään.

— Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, sanoi äiti voimakkaasti syleillen poikaansa. — Herra kuule minua, anna äidin siunauksen seurata tätä poikaa, jonka hän nyt antaa haltuusi, että hän kaikkien puutteiden ja kärsimysten kestäessä aina saisi tuntea sitä rauhaa ja onnea, minkä hyvä omatunto tuottaa!

— Amen! sanoi Gabriel syvästi liikutettuna, riistäytyi äidin syleilystä ja juoksi ulos.

— Sano Ingridille hyvästini, huusi hän mennessään, — ja terv…