Hänellä itsellään tuskin oli voimaa kävellä. Ero oli niin lamauttanut hänet.
Kun he tulivat alas, hämmästyi lapsi sitä tyhjyyttä, epäjärjestystä ja likaa, joka valitsi tässä äsken niin siistissä ja hymyilevässä kodissa.
Rouva etsi kipposen ja juoksi kaivolle, josta hän toi raikasta vettä ja tarjosi Ingridille. Ingrid joi vähän ja heittäytyi lavitsalle. Äiti istui hetken pöydän ääressä, päätään käteen nojaten.
Sitten hän nousi, meni lapsensa luo, istui hänen viereensä ja vaieten sulki hänet syliinsä.
— Mennään nyt katsomaan, ovatko viholliset jättäneet mitään, jota voisimme ottaa mukaan, sanoi hän sitten. — Täällä ei ole mitään, vaatteet kaikki olivat vintillä. Mutta en minä niitä sure. Isän kamarissa en ole vielä käynyt, mutta menkäämme sinnekin katsomaan. Tule, meidän täytyy nyt toimia, puheli hän Ingridiä viihdytellen.
Kirjat ja paperit oli viskelty pitkin lattiaa ja osaksi revitty ja tahrattu arvottomina.
— Olkoot kirjat siinä, kukapa niitä nyt tarvitsisi. Mennään pois! Mutta kyyneleet tulivat taas väkisinkin silmiin, kun hän lattialta liasta löysi papinkaulukset, jotka hän äsken oli miehellensä silittänyt.
— Ne ovat toki liian hyvä lattialla ryvettymään, vaikkei niitä ikinä enää tarvittaisikaan.
Hän noukki puhellessaan kaikki tarkasti lattialta ja istui väsyneenä tuolille.
— Menemme saliin, Ingrid, täällä on niin hirveän ikävää, sanoi hän.