Sali on sentään vielä entisellään, siellä ei näy juuri mitään merkkiä hävityksestä. Mitään mukaan otettavaa siellä ei kuitenkaan ole, sillä eihän huonekaluja voi pakomatkalle ottaa.
— Minä katson, sanoi rouva, — ovatko lusikat säilyneet.
Hän avasi kaapin oven, jossa avain vielä oli suulla sen jälkeen kun hän itse oli sieltä paitoja ottanut. Hän veti laatikon ulos ja katsahti sisään.
— Poissa, sanoi hän huoahtaen, — ne olivat isän perintöä. Ja hänen nuuskarasiansakin, jonka hän aikoinaan oli saanut lahjaksi, on myöskin poissa ja siitä onkin mieleni pahempi. No, tietysti, sillä olihan se hopeaa.
Mutta nyt hän huomasi rakkaan postillansa pöydällä ja meni nopeasti ottamaan sen.
— Jumalan kiitos! huudahti hän. — Jättivät kumminkin kirjani. Ingrid, ota nyt heti tämä kirja huostaasi. Sinä tiedät kuinka kallisarvoinen se on minulle, kun olen sen isältäni saanut, ja varsinkin nyt, kun se on ainoa, mitä minulla on häneltä, mutta tänään annan sen nyt sinulle.
— Mutta äiti, miksi et pidä sitä itse elämäsi loppuun asti, kun se on isäsi antama lahja, vieläpä ainoa muisto hänen jälkeensä!
— Että minä annan sen sinulle, tapahtuukin juuri lahjan arvon takia, sillä sinä olet vielä kalliimpi! Ota sentähden nyt rakkauteni osoitteeksi omaksesi tämä kirja.
— Kiitos, rakas äiti!
Tyttö otti saksalaisen Lutherin postillan syliinsä ja käänteli sen lehtiä hajamielisenä. He istuivat taaskin pöydän ääressä. Riippakoivujen oksat kirjailivat nytkin auringonvaloista lattiaa, mutta he eivät sitä huomanneet, eikä lintujen laulukaan heitä nyt viehättänyt.