— On, äiti!

— Onko ruoska, Vappu?

— On, on!

— Herran haltuun siis! Lyö hevosta, Vappu, ja anna mennä niin paljon kuin pääsee!

— Äiti, äiti, tule sinäkin… älä jää… Ingrid ojensi käsiään ja alkoi itkeä.

— Älä minusta… minä painan paljon, ruuna ei jaksa kolmea kuljettaa… ei minun hätää…! Lyö, lyö! huusi hän Vapulle — älä pidätä, jos mitä hyvänsä näet tapahtuvan! Katso Ingridiä että hän pysyy rattailla. Jumalan haltuun!

Hän nyökkäsi päätään ja hymyili itkunsekaista hymyä.

Vappu löi hevostaan minkä jaksoi, ja ruuna, joka jo astuskeli eteenpäin, oli heti täydessä laukassa.

Mutta sotilaat olivat myöskin samalla aitan edessä. Rouva hypähti heti aitan portaille ja sieppasi avaimen lukosta käteensä.

Ingrid istuu kuin kivettynyt taakseen kääntyneenä ja katsoo kauhistuen miten äidin kävisi. Vähäisen toivon kipinän viritti hänen sydämeensä äidin varma sana: — ei minun hätää. Mutta kauan ei hänen tarvinnut olla epätietoinen.