Isäntä ei tahtonut mielellään antaa venettä, — sillä jos viholliset tulevat, eikä niiden sanota enää kaukana olevankaan, on vene paras hevonen ja Päijänne turvallisin maantie meillä, sanoi hän. Mutta pakolaisten suuren pulan vuoksi antoi hän kuitenkin heille vanhan veneen.
— Mitäpä sillä väliä vaikka se huonompikin on, kun se vain tämän kerran kestää, ettehän sitä enää toiste tarvitse. Toisella veneellä poika lähti myllyyn tästä. Se kun olisi kotona, niin saisi tulla soutamaan teidät ylitse. Eikä ole hyvä teidän odotellakaan siksi kun se ehtii takaisin sieltä, paras on kun menette päästessänne, nyt on järvikin tyyni. Kolmaskin vene meillä kyllä on, mutta sitä en anna kellekään, en papillekaan. Se on tuolla pensaikossa piilossa omaksi varaksi, jos milloin niitä kutsumattomia vieraita tulee, yöllä tai päivällä.
Emäntä tarjoutui vaihtamaan tyttöjen ison ruukun pussiin.
— Sehän on kovin raskas, sanoi hän, — kun venekin on huono. Ja onhan siinä vikakin, mutta minä annan siitä sentään uuden pussin.
Mutta Ingrid sanoi heti jyrkästi, ettei hän ikänä siitä luovu. Ja niin täytyi ruukun seurata mukana.
* * * * *
Vappu istuu ja soutaa hiessäpäin ja Ingrid ajaa venheestä vettä vanhalla pytyllä. Mutta siitä huolimatta näyttää se yhä lisääntyvän. Molemmat ponnistavat voimiaan minkä jaksavat.
He ovat nyt Päijänteen selällä, mutta heillä ei ole aikaa ihailla, kuinka pilvet ikäänkuin uiskentelevat peilityynessä järvessä, joka toisen taivaankannen muotoisena hyllyy heidän allaan. Vene on kuitenkin perin hidaskulkuinen vesilastissaan. Vappu tekee kaiken voitavansa, airot eivät kestä kovempaa ponnistusta ja vene painaa kuin olisi kivillä täytetty. Ingridin voimat rupeavat uupumaan, sillä satoja pytyllisiä on hän jo ajanut veneestä järveen, mutta järvi on antanut ne korkoineen takaisin. Mutta vihdoin loppuu matka, vielä muuan ponteva tempaus airoilla, vielä muuan pytyntäys ulos, niin ovat he rannalla ja astuvat kiireesti maalle.
— Noh, Jumalan kiitos, että kumminkin vielä pääsimme maalle, sanoo Vappu, pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulaltaan, — melkein minä luulin viimeisen päiväni tulleeksi.
Hän puhalteli käsiinsä, joissa suuret rakot kellottivat.