— Ruukku… änkytti Ingrid, tarttuen veneeseen. Nopeasti nosti Vappu ruukun maalle, ennenkuin vene upposi. Ingrid vapisi ja hoiperteli väsymyksestä.
Noin kahdeksan peninkulmaa oli heillä vielä kuljettavana Hämeenlinnaan. Kun oli kiire työnaika, ei sattunut ketään kaupungissakaan kulkemaan ja kun matka oli pitkä sekä tiet silloin vielä huonot, niin ei sitä pienten asian tähden lähdetty ajamaan. Heidän oli siis turvauduttava jalkoihinsa, mutta siinäkin teki aluksi ruukku tenän.
— Lapsikulta, koetti sen vuoksi Vappu houkutella, vaihda nyt toki pussiin tuo ruukku, kun se on niin iso ja raskas. Kyllähän minä ymmärrän, että sinä tahtoisit sen pitää, kun se on ainoa muisto kotoasi, mutta se on niin hankala kuljettaa ja vaikeuttaa meidän kulkuamme.
— Ei Vappu, vastasi Ingrid hiljaa, mutta päättävästi, — en ikänä sitä kenellekään anna, se seuraa minua niin kauan kuin elän, minä siirtelen sitä eteenpäin vaikka askel askeleelta, jos en muuten saa sitä kulkemaan.
— Mutta annoithan sinä ruunankin vaihtaa, etkä mitään puhunut. Tottahan ruuna oli suurempiarvoinen kuin viallinen ruukku, sillä kun oli kärrytkin perässä. Ja onhan sulia kirjakin vielä muistoksi.
— Se oli ruuna se, mitä minä ruunasta ja kärryistä! Mutta ruukku, jossa on äitini viimeiset jauhot ja jonka ääressä hän on viimeisen kerran lapsensa puolesta polvistunut! Senkö minä nyt jättäisin! Ei Vappu!
Ja Ingrid purskahti itkuun.
— No herrajestas, enhän minä sitä väkisin vaadi. Älä itke, Inkeri-kulta, viedään ruukku muassamme, kun se sinulle kerta on niin rakas. Herkeä nyt itkemästä, ehkä me sen saamme kulkemaan. Minä vain vihollisten pelosta epäilin…
Nyt ei ruukun vaihtamisesta enää puhuttu, vaan tuumittiin miten se parhaiten saataisiin mukana kulkemaan. Vappu väänsi ruukun ympärille, vähän pohjasta ylöspäin, lujan vitsan ja kiinnitti siihen vitsoista korvat. Sitten kantoivat he sitä korennolla. Aina väliin lepäsivät ja taas kulkivat eteenpäin.
Iltapäivällä he tulivat muutaman mökin luo ja näkivät lasten tuvan edessä työntelevän käsikärryjä.