Hän vei Ingridin kädestä pitäen toiseen huoneeseen. Siellä istui hyvin puettu, lihavanläntä nainen, joka silmäsi terävästi tyttöä ja tämän kurttuista hametta.
Ingrid niiasi taaskin syvään ja rouva nyökäytti vastaukseksi päätään.
Ingridistä tuntui kuin olisi hän seisonut kuningattaren edessä, niin arvokkaalta näytti hänestä pormestarinna.
Pormestari selvitti vaimolleen muutamin sanoin Ingridin kohtalon lapsen oman kertomuksen mukaisesti. Rouvassa heräsi lämmin myötätunto tuota turvatonta tyttöä kohtaan, mutta hänen silmänsä pysähtyivät tuon tuostakin kuin tahtomattaan tytön kurttuiseen hameeseen. Ingrid huomasi sen, ja hänen tuli vaikea olla. Mielellään olisi hän selittänyt asian, mutta hän ei rohjennut puhua mitään.
Pormestarin mentyä sanoi rouva Ingridille:
— Istu.
Ingrid istui lähellä olevalle jakkaralle.
Sitten ompeli rouva niin vinhasti kuin olisi raiti, jonka keskisaumaa hän vasta neuloi kiinni, pitänyt vielä samana päivänä levittää vuoteelle. Hän ei nostanut hyvään aikaan katsettaan ylös, istui vain työnsä ääressä vakavana ja miettivän näköisenä. Ingrid istui kuin neuloilla. Eikö pormestarinna puhu mitään, tahi edes nosta katsettaan? Ja joko ukko, joka hänet toi, pian lähtee? Ja minne kirja ja ruukku joutuvat?
Hän nousi hiljaa ja astui ovea kohti, jonka kautta hänet oli tuotu sisälle, aikoen mennä katsomaan tavaroitaan.
— Minne lähdet, lapsi? kysyi pormestarinna, kuin peläten hänen joutuvan hukkaan.