— Oi rakas rouva pormestarinna, sanoi Ingrid rukoilevasti, — minä tiedän hyvin, ettei sillä oikeastaan mitään arvoa ole, isolla viallisella saviruukulla! Enkä kuitenkaan vaihtaisi sitä pois, vaikka minulle luvattaisiin koko maailman aarteet!
Ja hänen huulensa värisivät tätä sanoessaan.
— Sinä teet minut uteliaaksi, rakas lapsi. Miksi sinä tuota ruukkua sitten niin hellit?
— Äitini on viime kerran elämässään polvistunut sen ääressä, sanoi Ingrid hiljaisesti ja äänessään omituinen värähdys, — hän on kostuttanut sitä kyynelillään vähää ennen… kuolemaansa… Ja sentähden en tahdo mistään hinnasta sitä kadottaa.
Hänen äänensä oli puolitukehtunut ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.
— Oi ei, ei suinkaan, ei ikänä, sanoi pormestarinna syvästi liikuttuneena, nousi ja sulki kyynelsilmin Ingridin syliinsä ja suuteli häntä otsalle.
Ingrid oli nyt vakuutettu, että rouva oli oikein käsittänyt hänen tunteensa. Hänestä tuntuikin sentähden olo nyt paljon turvallisemmalta.
— Mikä kirja sinulla on? kysyi pormestarinna hetken perästä.
— Se on Lutherin postilla.
— Lutherin postilla, niinkö? Lue nyt siitä vähän minulle.