— Pitää hänet, ainakin aluksi, kunnes saan hänelle sopivan paikan katsotuksi.
— Hän ei puhu ruotsia, mutta hän osaa saksaa.
— Niin tekee, hän tervehtikin saksaksi. Kuule, ystäväni, minä luulen, että hänen kielitaitoansa täällä joskus vielä tarvitaan. Me pidämme hänet sitävarten itse. Yksi tyttö enemmän tai vähemmän talossa on pieni asia. Ja hyvä työ se on lasta kohtaan.
Hän puhalsi tyytyväisenä pitkän savutuprun suustaan.
— Niin, ja lapset tarvitsevatkin leikkitoverin, joka on vähän vanhempi kuin nuorimpamme ja voi katsoa vähän heitä.
— Mutta ei lapsenpiiaksi, muista se.
— Ei suinkaan, onhan sellainen meillä ennestäänkin.
7.
Samana syksynä lähetti pormestari rengin Päijänteen toiselta rannalta etsimään ruunaa kärryineen. Muutaman päivän turhaan etsittyään palasi mies takaisin, kertoen, ettei mistään löytynyt hevosta. Hän oli käynyt joka talon pitkin rannikkoa ja kysellyt, mutta ei kukaan ollut kuullutkaan mitään noista matkustavaisista tytöistä puhuttavan eikä minnekään ollut outoa hevosta ilmaantunut. Sitten lähetti pormestari vielä toisenkin miehen hevosta etsimään, mutta tulos oli sama. Mies oli lähes kaksi viikkoa matkassa, kulki ristiin rastiin kaikkia osoituksia seuraten, mutta tyhjänä palasi vihdoin hänkin, sanoen: — Minä luulen että olen sen jo nähnytkin, mutta eivät ne sitä anna vaikka se niillä onkin, kun tyttölapsen antamat tuntomerkit ovat niin epävarmat, ettei sitä niillä voi tuntea ja ottaa. Lihava ruskea ruuna, peijakas, joka toinen ruunahan semmoinen on!
Pormestari ei hyvin ymmärrettävistä syistä katsonut kannattavan sitä enempää etsityttää, aikana, jolloin lain siteet olivat höltyneet ja monet tekivät mitä halusivat. Ingrid oli unohtanut sen talon nimen, minne hevonen jäi. Että se talo oli varmasti Päijänteen rannalla, sen hän tiesi sanoa, mutta ei enempää. Vappu olisi luultavasti paremmin muistanut sen ja voinut asian todistaakin, mutta Ingrid ei voinut senkään talon nimeä sanoa, johon Vappu jäi palvelukseen. Ei saatu siis Vapustakaan tietoa, vaikka häntäkin tiedusteltiin.