* * * * *
Oli kuin se olisi perustunut yhteiseen suostumukseen, ettei Ingridin omaisista puhuttu mitään hänen kanssaan. Pormestarin perhe, johon paitsi lapsia kuului eräs vanha täti ja opettajatar, tahtoi tietysti siten haihduttaa hänen katkeraa suruaan.
— Mitä vähemmän siitä puhutaan, oli pormestari sanonut, — sen pikemmin unohtaa hän surunsa, sillä hän on vielä lapsi ja siinä iässä ihminen unohtaa pian.
Pormestarin tarkoitus oli hyvä ja hän saattoi kyllä olla oikeassa tavallisiin luonteisiin nähden, mutta tässä oli kysymyksessä toiselta puolen syvällisempi luonne ja toiselta puolen taas mitä tärisyttävin kohtalon isku, jota ei niin vain olisi voinut unholaan nukuttamalla parantaa. Tuon kunnon miehen tarkoitus ei suinkaan ollut estää Ingridiä vanhemmistaan puhumasta tai heitä muistamasta, vaan ainoastaan oman perheensä jäseniä rasittamasta häntä turhilla utelemisilla.
Rouva, kuten olemme huomanneetkin, oli jotensakin pintapuolinen ihminen, joka ei käsittänyt tai ei osannut tarpeeksi antaa arvoa herkille tunteille. Mutta itse hän oli kuitenkin mielestään hyvin arka ja tunteellinen, oli herkkä kyyneltymään vähimmästäkin liikutuksen aiheesta, hurskas kirkossa-itkijä, ja tahtoi sentähden huolellisesti kotona karttaa kaikkia mielenliikutuksia. Niinpä hän pani tämän miehensä esittämän vaiteliaisuusjärjestelmän tunnontarkasti toimeen. Ei hän omille lapsilleenkaan kertonut Ingridin kohtalosta ja pyysi, ettei tämä itsekään siitä heille kertoisi, sillä "pappa ei pidä siitä". Itsekin hän sanoi kärsivänsä siitä kuullessaan, hänen hermonsa kun eivät sellaista kestäneet.
Ingrid tietysti lupasi vaieta ja tekikin sen.
* * * * *
Kerran syksyllä hän kumminkin, pormestarinnan ollessa sattumalta yksin huoneessaan, alkoi varovasti kysellä, miten hän voisi saada tiedon siitä, oliko äiti todellakin kuollut, vai jäänyt henkiin sekä minne isä ja veli olivat joutuneet. Pormestarinna antoi hänelle lyhyitä ja vältteleviä vastauksia, näytti tyytymättömältä ja valitti pääkipua. Niinikään huomautti hän, ettei pitäisi pormestaria vaivata kyselemällä asioista, joita hän ei voi auttaa. Olihan sitäpaitsi Rantasalmelle niin pitkä matka Hämeenlinnasta, ettei sinne juuri voinut lähettää tiedustelijaa, kun ruunankin tähden jo kaksi miestä oli ihan suotta ollut liikkeellä. Ja tottahan, jos äiti kerran eli, hän itsekin antaisi tiedon itsestään. Ja mitä taaskin isään ja veljeen tuli, niin eivät he, Jumala paratkoon, olleet ainoat, jotka sinä aikana tietymättömissä olivat. Piti vain kärsivällisesti odottaa. Kyllä he sodan loputtua, jos silloin vielä elossa ovat ja jos se on Jumalan tahto, sieltä palaavat, kun muutkin vangit vapaaksi pääsevät.
Sitten huomautti hän vielä Ingridille, että hänen kohtalonsa nyt oli parantunut ja ettei hän näin ollen ollut joutunut niin suureen vahinkoon kuin miltä hänestä aluksi ehkä oli tuntunut. Ja että hänen sen takia olisi koetettava voittaa murheensa sekä oltava kiitollinen Jumalalle ja kasvatusvanhemmilleen, että oli saanut kodin.
Ja tämän Ingrid itsekin käsitti oikeaksi ja tunsikin kiitollisuutta siitä, että hän, pesästään pudonnut linnunpoikanen, nyt oli löytänyt turvallisen oksan, jolla hentoja siipiään lepuuttaa. Rouvan sanoissa ei ollut mitään, mikä ei Ingridin mielestä olisi ollut oikeutettua, mutta kuitenkin tuntui äänessä, jolla ne lausuttiin, sellainen jäähdyttävä sävy, että hän väkisinkin tunsi masennusta.