Hänen ehdittyään täydeksi mieheksi, kuoli lukkari, jonka pitemmän sairauden aikana hän oli hoitanut apulaisen virkaa. Ukon kuoltua pääsi hän väliveisaajaksi ja sitten vakinaiseksi lukkariksi.
Se nyt oli hänen erityinen historiansa.
* * * * *
Janakkalan rovasti oli Hämeenlinnan pormestarin hyvä ystävä. Ja kun Janakkala on lähellä Hämeenlinnaa, on itsestään selvä, että rovasti varsinkin talvikelillä usein matkusti tuon noin kolmen peninkulman taipaleen kaupunkiin asioita kuulemaan, puhumaan ja valvomaan. Näillä matkoillaan oli rovastilla aina lukkari ajurina, sillä matkoilla oli Kaapro paljon reippaampi, huolellisempi ja hupaisampi kuin vanha ja kömpelö Esa-renki. Että kaupunkikortteeri aina oli pormestarin luona, on selvää.
Siellä sitten lukkarimme usein istuskeli taloushuoneissa ja seurasi silmillään toimessaan hääriviä palvelijattaria, joita aina toimessa oleva Ingrid taitavasti johti. Edellisiin hän ei kumminkaan paljoa huomiotaan kiinnittänyt, mutta sen sijaan Ingridin kaunis muoto ja vaatimaton esiintyminen veti häntä puoleensa. Eikä kovin kauan kestänytkään, kun hän tunsi vakaasti rakastuneensa Ingridiin. Mutta hän varoi tarkoin ilmaisemasta tätä ihailuaan. Hän oli järkevä mies ja piti enempää lähentelemistä mahdottomana. Sillä mitenkä hän, maalaislukkari, joka ei edes voinut sanoa mistä oli kotoisin muualta kuin maantieltä, rohkenisi nostaa katsettaan pormestarin kasvattityttäreen, neiti Oreliukseen! Jos tämän hänen lemmentilansa perille päästäisiin, niin nauraisivat kaikki ja pitäisivät häntä houkkiona. Ja mikä oli hän täällä, pormestarilaisten silmissä? Vain semmoinen välihenkilö, joka oli vähän renkiä parempi.
Toista oli toki kotona Janakkalassa. Siellä hän istui pidoissa usein pöydän takana rovastia lähinnä. Täällä hänelle katettiin yksikseen pieni pöytä keittiön viereiseen huoneeseen. Se oli kuten olla pitikin, sitä hän ei suinkaan moittinut, mutta se synnytti hänessä kuitenkin epämääräistä alakuloisuutta. Sillä se oli ylitsepääsemättömänä juopana hänen ja Ingridin välillä. Hän uskoi sentähden olevan parasta itselleen, ettei hän enää lainkaan näen Ingridiä.
* * * * *
Oltiin kerran paluumatkalla Hämeenlinnasta. Rovasti itse oli hilpeällä mielin, keli oli hyvä ja maaliskuun ilma kaunis. Hän puheli, kertoi sekä kyseli yhtä ja toista.
Mutta Kaapro oli vaitelias, kuunteli vain ja ajoi, sekä vastaili kysymyksiin alakuloisesti ja väistellen.
Rovasti huomasi sen pian.