— Eipä, eipä, höpisi poika puoliääneen.
Häntä oli näet pitkin lyhyttä elämäänsä aina nimitelty lukkariksi, usein lyötykin tai kumminkin nyhätty pois korvia särkemästä. Alati se oli tuo hänessä oleva "lukkari" tehnyt hänelle kiusaa ja kolttosia. Siksipä tuo nimitys oli hänestä varsin epämieluisa. Hän näytti niin alakuloisen tyytymättömältä kuin olisi tahtonut sanoa: mistä ne sen kaikki aina tietävätkin, tuon "lukkarin"?
— Mitä hän sanoo?
— Hän sanoo: — Eipä, eipä, vastasi karjakko nauraen.
— Hm, hm! Ei hän käsitä sitä. Saat nyt mennä lehmiesi luokse, Heta-Kaisa. Me rupeamme kahden Kaapron kanssa laulamaan tässä, koska on niin kaunis iltakin. Mutta mene ensiksi pyytämään, että ruustinna tekee pojalle hyvän voileivän.
Rovasti istuutui portaalle ja Heta-Kaisa meni käskyä täyttämään.
Nyt aloitti rovasti ehtoovirren, ja poika, joka taloissa oli kuullut sitä veisattavan, otti vähän aikaa kuunneltuaan myöskin kiinni sävelestä ja veisasi hiljaa mukana.
Sitten toi ruustinna hänelle voileivän.
Ja kun rovasti ilmoitti hänelle, että hän saisi ruveta harjoittelemaan virsiä ja lauluja hänen johdollaan, juoksi ja hyppi hän iloissaan mennessään renkitupaan yöksi.
Niin kasvoi hän sitten pappilassa mieheksi. Oli paimen- ja renkipoikana, saaden samalla rovastilta opetusta veisuussa, lukemisessa ja kirjoituksessa. Hänellä oli hyvät luonnonlahjat, joten hän oppi helposti. Mutta jos ei laululla olisi aloitettu, olisi hän luultavasti piankin kyllästynyt opetukseen ja jättänyt pappilan, kun hän pienestä pitäen oli vapaaseen elämään tottunut eikä hänen tarvinnut huolehtia huomisesta päivästä, sillä vaikka hän vielä olikin niin pieni, osasi hän kyllä jo leipänsä laulaa. Mutta pian tuli pappila ja erittäinkin rovasti hänelle niin rakkaaksi, ettei hän enää uneksinutkaan lähteä maata kiertämään, sillä rovastin edessä laulaminen oli niin ihmeen hupaista. Se korvasi kaiken vapaan elämän ja huolettomuuden, joten sitä ei osannut enää kaivatakaan.