Mutta poika ei totellut, vaan kyykistyi lehmän taakse, jonka varjossa hän seisoi.
— Tule nyt, huusi rovasti toisen kerran ja vähän käskevämmin. Ja viitaten häntä sauvallaan lisäsi hän:
— Kyllä minä sinut siinä näen, näen jalkasi lehmän alta ja nyt sinä sen kaulan alta kurkistat. Tule vain heti kiltisti tänne.
Poika oli häpeissään, kun noin oli tullut keksityksi, ja näki nyt parhaaksi ottaa jalat alleen, mutta samassa hairasi karjakko hänet kiinni, ja vaikka hän itki, kiemuroi ja potki, kantoi tuo tanakkakätinen tyttö hänet rovastin luo ja laski alas portaalle kuitenkaan häntä irti päästämättä.
— Mutta minkätähden se poika nyt itkee noin, onhan se minut nähnyt jo joka päivä tällä viikolla ja vastannutkin minulle?
— En minä tiedä, taitaa pelätä keppiä, vastasi karjakko nauraen.
— Jahah, ymmärrän. Häntä on pelotettu sillä, että minä annan tästä, koska ei ole laulua ennen kuulunutkaan.
— Ei tämä ole, lapseni, pikku poikia varten, tämä on tehty — susia varten.
Rovasti vei puhuessaan kepin eteisen nurkkaan. Poika vaikeni ja tyyntyi heti kun näki tuota kamalaa asetta vietävän pois ja kuuli rovastin sanat.
Sinusta tulee hyvä lukkari, sanoi rovasti takaisin tullessaan.