Ja niin kului elähdyttävässä odotuksessa edelleen useita vuosia.
9.
Tärkeä käänne kertomuksessamme vaatii meitä tässä esittämään erään uuden henkilön. Hän on nuori ja muhkea mies, kuten tavallisestikin hänen ammatissaan olevat miehet. Hän on nimittäin lukkari toimeltaan ja palvelee äänellään Janakkalan seurakuntaa. Mistä hän on syntyisin ja ketkä hänen vanhempansa, siihen ei osannut kukaan vastata, kaikkein vähimmin hän itse. Oliko hänellä ollutkaan omaa kotia, siitä hänellä oli yhtä vähän tietoa. Ainoastaan hämäränä häämötti hänen muistinsa pohjalla eräs tupa, oliko se kodin vai kylänkö? Sitten nuori hellä nainen, joka hyväili häntä, mahtoiko olla äiti? Ja nuorenläntä mies, joka kantoi häntä pitkän matkan, olisiko se ollut isä? Kukapa sen tiesi. Sitten oli pitkälti pimeää hänen muistissaan eikä hän tiennyt, missä tai milloin oli heistä eronnut. Hänestä tuntui vain kuin hän olisi nukkunut kauan ja nähnyt kamalaa unta. Mierontietä hän oli sitten kiertänyt, monen talven kinokset kahlaten ja poimien monen kesän marjat, ja kauas hän luuli kulkeutuneensa, vaikkei tiennytkään miltä ilmansuunnalta hän oli lähtenyt eikä minne hän kulki. Vihdoin saapui hän Janakkalan pappilaan. Silloin arveltiin hänen olleen kymmenvuotisen. Nimi hänellä ainakin oli, sillä kysyttäessä hän sanoi itseään Kaaproksi.
Pappilan paimen oli tällöin loukannut jalkansa ja poika otettiin taloon joksikin päiväksi saattelemaan lehmiä, jotka kävivät muutamassa isossa aitauksessa, joten niillä täytyi olla veräjän avaaja ja sulkija.
Poika laulaa hoilotti lehmien mukana käydessään niin että metsä kaikui. Hän oli aina laulanut, sen hän tiesi itsekin. Pappilan piiat olivat sitten kieltäneet häntä laulamasta, olivat sanoneet, että jos rovasti kuulee, niin "antaa keppiä."
Poika muisti kiellon ensi päivinä, meni ja tuli ääneti, mutta se ei ollut ollenkaan hupaista. Ja niinpä hän joitakuita päiviä talossa oltuaan eräänä iltana, pää pystyssä ja silmillään lintujen lentoa seuraten, saatteli karjan tarhaan täyttä kurkkua laulaen. Samassa hän huomasi rovastin, joka hattu päässä ja kuhmusauva kädessä seisoi eteisen ovessa.
Poika pelästyi ja katkaisi äkkiä sävelensä, niin että lehmiä puhutteleva karjakko purskahti nauramaan.
— Menikö lukkarin virsi penkin alle? huudahti hän. Poika häpesi ja vaikeni.
Rovasti, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan pojan laulua, astui nyt portaalle ja huusi:
— Poika, tulepas tänne!