— Ei, paras ystäväni. Te miehet ette ymmärrä meitä naisia oikein. Suo anteeksi, mutta te ette ole tarpeeksi hienotunteisia, me ymmärrämme toisemme paremmin. On parasta, että minä otan se toimekseni, niin se varmasti menestyy. Sen lupaan.
— Kiitos! Se on oikein kiltisti, minä en rohjennut pyytää sitä. Ja serkku luulee että hän…
— Kyllä, minä olen varma siitä, ettei teidän lukkarinne — mikäs hänen nimensä taas olikaan?
— Bergelin, Gabriel Bergelin. Ja serkku on varma?
— Olen siitä, ettei Bergelin saa rukkasia. Ja minä puolestani soisin että… että se tapahtuisi pian. Nyt jo ennen kesän tuloa. Silloin tulee niin paljon muuta puuhaa.
— No, se käy heti. Mies tarvitsee emännän. Kun vain tyttö antaa luvan ja on valmis.
— Kyllä hän hyväksyy minun neuvoni. Ja valmis hän kyllä myöskin on pian. Se tulee olemaan minun huolenani.
Hän hymyili väkinäisesti.
— Niin, en minä mitään morsiusvalmistuksia tarkoittanutkaan. Ei hän siinä suuria tarvitse, pitäjän lukkarin vaimona. Ja sulhanen ei sille pane mitään merkitystä. Onhan meilläkin pappilassa yhtä ja toista antaa. Varasuhteet eivät ollenkaan tule vaikuttamaan asian joutuisaan ratkaisuun, se on, sitä estämään.
— Mutta ei miehelleni eikä kenellekään koko talossa nyt vielä sanaakaan. Puhun ensiksi Ingridille itselleen.