— Ah! Onko mies rakastunut?
— On niinkin.
— No kehenkä? Minä tulen ihan uteliaaksi. Onko se joku minun palvelustytöistäni?
— Ei, serkkuseni, hän tähtää ylemmäksi. Se on — Ingrid. Ja serkku käsittää, että hän ymmärtäväisenä miehenä ei tahdo toivotonta tunnetta itsessään kasvattaa, vaan…
— Toivotonta! Onko hän jo kenties kosinut ja saanut rukkaset?
— Ei. Ei hän ole rohjennut ilmoittaa rakkauttaan. Hän arvaa, että Ingrid ei tahtoisi tulla maalaislukkarin vaimoksi. Vaikka kyllä maar aikaan katsoen, hm… Moni neiti kenties olisi kiitollinen kohtalolleen, mutta jos ei Ingrid… Ja siksi ei hän tule enää Hämeenlinnaan ja minun täytyy tyytyä Esaan.
— Mutta minä en käsitä, miksi sen niin perin toivotonta tarvitsee olla, vastasi rouva miettivästi. — Olen tosin ajatellut pitää Ingridin aina luonani, mutta tarkemmin ajateltuani olen huomannut että olisi parempi koettaa saada hänelle oma koti, vaikka alhaisempikin. Mitä se nyt on, että hän on papintytär, kappalaisen, kun hän kuitenkin on niin köyhä ja turvaton. Ja nyt kun sota ja pitkä kurjuudentila on riistänyt maaltamme niin paljon kaikensäätyisiä miehiä, eivät tytöt saa kovin paljon valikoida, vaan tulee ottaa se, jonka Jumala heille lähettää. Minä en suinkaan aio sanoa vastaan. Päinvastoin.
— Serkku puhuu hyvin ymmärtäväisesti, kuten ainakin. Minä luotinkin siihen, että serkku ottaa asian vakavalta puolelta, eikä antaisi turhan ulkonaisen loiston olla määrääjänä. Ei onni siitä riipu. Mutta onko serkku myöskin vakuutettu siitä, että Ingrid on vapaa, ettei hän ole sydäntään muille antanut?
— Kyllä hän on vapaa, ihan vapaa, vastasi pormestarinna nopeasti. — Hän on niin kylmä, tuskin hän koskaan oikein rakastuukaan. Ei tunne hänessä voi päästä järjen herraksi.
— Noh, ei se sen pahempi ole. Ehkäpä serkku suvaitsee, että puhuttelen häntä.