Ingrid katsahti vähän kummastuneena häneen.
— Mutta onhan sovittu, että minä olen aina mamman kanssa, vastasi hän hymyillen. — Ja muutoin minun korvaamiseni olisi vain pieni asia.
— On kyllä sovittu, mutta se on ollut ymmärtämätöntä sopimusta se. Eikä sinun poistumisesi suinkaan ole minulle pieni asia. Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää." Sinä menet naimisiin, niinkuin muutkin ihmiset, ja täytät määrätyn tarkoituksesi ihmisenä. Ei ihmistä luotu yksin elämään.
Ingrid ei vastannut mitään, mutta suloinen tunne täytti hänen sydämensä ja kevyt, miltei kuulumaton huokauksen hengähdys kohotti hänen poveaan ja hieno värinlisäys vahvensi hänen poskien punaa. Hänen katseensa oli luotuna alas sukkaan, jota hän ahkerasti parsi.
Hän ajatteli: — Mamma on päässyt salaisuutemme perille eikä olekaan vihainen siitä. Hänen ihan teki mieli syleillä pormestarinnaa.
Tämä kiinnitti häneen älykkään ja terävän katseensa.
— Minä näen, sanoi hän vähän vaiettuaan, — että otat asian vakavasti, sinun poskiesi puna sanoo sen minulle. Sinä rakastat lapseni. Eikö ole tosi?
— On. Sitä en kielläkään.
Hän nosti avoimesti katseensa. Mutta tämä tunnustus lisäsi poskien ruusuja ja hämillinen hymyily väikkyi hänen huulillaan.
Pormestarinna huokasi hiljaa. — Oi, kuinka hän on ihana ja onnellinen, ajatteli hän. Minun tulee kovasti sääli häntä. Mutta minun täytyy.