— Minä olen aina uneksinut oikein ihanteellista rakkautta, puhui hän tunteellisesti, — semmoista korkeaa tunnetta, josta väliin balladeissa lauletaan, sellaista, jonka voimasta nainen voi uhrautua kokonaan rakastettunsa hyväksi. Käsität kai minua?
— Kyllä, varsin hyvin, vastasi Ingrid sydämellisesti.
— Minä olen jo kauan tietänyt, lapseni että sinä rakastat. Ei äidin silmää niin voi pettää. Sinä rakastat Kastoria ja hän rakastaa myöskin sinua… Miksi olette tahtoneet sitä minulta salata?
— Oi, mamma, me olemme pelänneet mamman olevan sitä vastaan, ja odottaneet. Enkä minä koskaan suostuisikaan, jos…
— Rakkauttako vastaan! huudahti rouva katkaisten. — Eihän sitä kukaan voi vastustaa, se on kaikkivoipa itsevaltias, ei se anna käskeä tai kieltää itseään.
— Niin kyllä. Mutta kuitenkin ihmiset usein erottavat mitä Jumala siten on yhdistänyt.
— Hm, niin. Mutta ken oikein tarkoin voi tietää, mitä Jumala on yhdistänyt, mitä ei? Harvoin ihmiset naimisiin mennessään saavat seurata tunnettaan. Mutta ei se, lapsikulta, sen pahempi ole, ei avioliitto silti onneton ole, vaikka se ainoastaan perhesyistä taikka taloudellisia etuja silmällä pitäen solmitaan, eikä senkään tähden onnellinen, että se intohimoisella tunteella on aloitettu.
Ingrid ei vastannut tähän mitään. Mutta osaksi tunnusti hän sen oikeaksi.
— Minäkin olen kerran nuoruudessani rakastanut, ensi rakkauden intohimoisella voimalla.
— Niin, mamma on nuorena solminut avioliittonsa.