— Silloin sanoi ystäväni: — Minulle tuli eräs outo aatos mieleeni tässä, kun näin lapseni nuken sinun poikasi sylissä. Etkö usko, että se voi olla enne? — Ehkäpä onkin, sillä minussa heräsi samanlainen aatos, minä vastasin. — Oi rakas ystäväni, hän sanoi, — tehkäämme nyt lupaus toisillemme, että teemme kaiken minkä voimme sen hyväksi että meidän lapsemme yhdistyvät avioliiton siteellä. Koska sinusta ei voinut tulla minun veljeni puoliso, niin annan minä tyttäreni sinun pojallesi ja anomme heille Jumalan siunausta. Sitten syleilimme toisiamme ja itkimme. Sitten teimme pyhän lupauksen toisillemme.
— Mitä nyt sanot, Ingrid, tästä kahden äidin lastensa puolesta tekemästä lupauksesta, kahden äidin, joista toinen on jo tehnyt tilinsä ja samalla siirtänyt sen täyttämisvelvollisuuden toiselle, jonka tili vielä on tekemättä?
Hän huokasi taaskin.
Ingrid istui otsa käteen nojattuna, tukien kyynärpäitään pöydänsyrjään.
— Mamma tekee siten kuin omatunto käskee, sanoi hän hiljaa.
— Mutta sano minulle, mitä tekisit sinä lupaukselle, jonka olet antanut kuolleelle, kun tämä vielä lisäksi on ollut sinulle hyvin rakas.
— Minä pitäisin sen, vastasi Ingrid vakavasti.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, sillä hänen ajatuksensa kiitivät tietymättömissä olevain omaisten luo.
— Mutta Ingrid, enhän minä rohkene toivoa voivani sitä täyttää, sanoi rouva surullisesti.
— Niin, täyttäminen tietysti on Jumalan kädessä, joka ohjaa ihmisten kohtalot. Jos lupaus, joka tehtiin lasten puolesta heidän tietämättään ja alaikäisiä ollessaan, oli hänen tahtoansa noudattaen tehty, on hän sen rukouksennekin kuullut ja on sen täyttävä.