Ingrid ei vastannut, hän ainoastaan huokasi syvään. Hän tunsi itsensä nyt niin mitättömän vähäpätöiseksi.
— Ja rakkaudesta solmitussa avioliitossa, jatkoi rouva, — ehkäpä ison perheen isänä ja pienissä varoissa, täytyisi hänen ponnistaa kaikki voimansa toimeentulon takia… Hän näkisi huonompien kykyjen ja vähemmän tunnollisten luonteiden menevän ohitsensa siksi, että nämä seisovat vankemmalla perustalla yhteiskunnassa, näkisi heidän veltosti, heikosti, jopa kehnostikin hoitavan virkoja, jotka hänen vankassa kädessään tulisivat isänmaalle todelliseksi hyödyksi ja siunaukseksi. Etkö usko, että se painaisi häntä ja leimaisi hänen otsansa vanhuuden kurtuilla ennen aikaansa ja tekisi hänen mielensä tyytymättömäksi? Olisiko hän silloin onnellinen? Vai tuntisitko itse onnea, kun näkisit miehesi melkein turhaan kuluttavan itseänsä?
Ingrid ei vieläkään puhunut mitään. Hän istui tyynenä, mutta hyvin kalpeana.
— Ja kun minä kerran olen antanut pojalleni siunauksen hänen ja Hedvig Borgfeltin välistä avioliittoa varten, niin en voi sitä enää… toiseen siirtää. Toisen täytyisi ainaiseksi jäädä siitä osattomaksi, vaikka hän muuten olisi minulle kuinkakin rakas.
— Mutta, eihän Kastorilla itsellään tästä — tarkoitan lupausta — ole mitään tietoa, vai miten?
— Ei hitustakaan. Mitä hän sillä tiedolla edeltäpäin olisi tehnyt? Se olisi hänestä vain ollut kiusallista ja kenties naurettavaakin. Mutta nyt, kun tyttö jo on kahdeksantoista vuoden vanha ja olen kuullut hänen olevan hyvin kauniin, voin minä jo ensi kesänä saada toimeen tutustumisen, josta toivon parasta.
— Mutta yhtä minä en käsitä.
— Mitä niin?
— Että kun mamma on nähnyt meidän rakastavan toisiamme, niin miksi ei mamma ole koettanut sitä ehkäistä, koska mammalla kerta on ollut toiset aikeet asiassa? Minä olisin kyllä totellut?
— Miksi se olisi ollut tarpeellista? Päinvastoin olen lempenne hyväksynyt. Hedvig oli vielä lapsi, kun teidän lempiaikanne alkoi, hänen suhteensa täytyi odottaa. Ja Kastor matkusti pois pääkaupunkiin, missä on monia viettelyksiä. Hän oli nuori ja hilpeä luonteeltaan, mutta rakkaus sinuun oli hänellä kilpenä. Sinun siveä, keväinen viattomuutesi herätti hänessä puhtaan tunteen. Minä äitinä iloitsin siitä, että olit olemassa aivan kuin suojelusenkelinä pojalleni, kiinnittämässä häntä suloisilla siteillä kotiin. Minä sallin siis mielelläni, että hän rakasti sinua. Kuinka voisikaan nuori mies sydäntään sulkea lemmeltä? Ja minä ajattelen nyt, että tieto siitä, että olet voinut olla niin suureksi hyödyksi — hänen nuoruutensa puhtauden suojelijana — huojentaa uhraustasi ja palkitsee sitä.