— Saako hän tietää tästä uhrauksestani, jos nimittäin… sen tekisin?
— Ei Ingrid, sitä en voi luvata, vastasi pormestarinna vähän empien.
— Eikä se silloin niin suuri uhraus olisikaan, lisäsi hän varmemmin.
— Niin, ei tosin…
— Sen palkitsee oma sisäinen tieto teon jaloudesta.
— Mutta yhden seikan mamma jättää kokonaan pois laskusta.
— Mikä seikka se on? huudahti rouva.
— Se on minun lupaukseni. Sitä en voi, enkä tahdo rikkoa.
Minunkin lupaukseni on kallis.
— Sen kyllä käsitän. Luuletko minun sen unohtaneen? Ja oikein onkin, että tahdot lupauksesi pitää. Ja kuitenkin, vaikka uskollisuus on suuri hyve, on oman itsensä uhraaminen vieläkin suurempi, se on kaikista suurin! Uskollisuus rakkaudessa ja vastarakkaudessa saanti siitä palkaksi, mitä se on sen suhteen, että antaa oman onnensa, oman itsensä alttiiksi toisen onnen ja elämän hyväksi! Itsensä ihminen antaa kummassakin tapauksessa, mutta edellisessä hän vaatii ja saa täyden palkinnon, jälkimmäisessä hän sitävastoin jää kokonaan sitä vaille. Lupauksen puhuttu sana tässä tosin tulee rikotuksi, mutta sen sisäinen henki, aate, pysyy eheänä, rikkomattomana, puhtaana ja selvänä kuin helmi, ja näin ollen on siis sanankin rikkominen ainoastaan näennäistä. Sinä olet luvannut hänelle uskollisen rakkautesi, etkä sitä lupausta suinkaan sillä riko, että hänen tulevaisuutensa hyväksi uhraat oman tulevaisuutesi. Ken ymmärtävä rohkenisi tätä soimata uskottomuudeksi? Uskollisuus ainoastaan ottaa tässä toisen, sisäisemmän, korkeamman muodon ja pysyy varmasti uskollisuutena kuolemaan asti. Tosin sitä ei tunne maailma, mutta Jumala sen tuntee aina, tietää, että olet ollut uskollinen, juuri uskollisuudesta uhrautunut… Tämä nyt on se koetuskivi, jolla sinun rakkautesi arvoa koetellaan.
Hän pyyhkii kyyneliä silmistään ja ääni vapisi tunteiden voimasta.
— Minä jätän sinut nyt, lapsiraukka. Kyllä tiedän, että olen tehnyt sinut kovin levottomaksi, mutta minun täytyi… Ennenkuin menen, sanon kumminkin sinulle kuka se sulhanen on, joka sinua kosii. Se on Janakkalan lukkari.