— Ja kun näin käy, uskoo hän, että minä olen hänet pettänyt… tuomitsee minut kurjana liitonrikkojana… sillä minä uskon mamman kyllä vakuuttavan hänelle, että olen rakastunut… lukkariin! Kuinkas muuten? Mitäpä hän muuta syyksi sanoisikaan?… Maailma on valhetta täynnä… minä itsekin olen valhe, kaikki on valhetta. En voi toivoa hänen koskaan pääsevän totuuden perille. Et koskaan, rakkaani, saa tietää, mitä tämä on Ingrid-raukalle maksanut. Luulet ehkä. Mutta en tahdo ajatella sitä.
— Sureeko hän sitä? Surisi kyllä paljonkin, jos tietäisi… Mutta juuri tietämättömyys tulee häneltä surun hälventämään ja vaihtamaan sen suuttumukseen… Hän on hilpeä, voimakas ja lujatahtoinen, minä tunnen hänet, hän tahtoo unohtaa — ei viitsi minua ajatella — ja hän voi, kun hän oikein tahtoo.
— Oi kuinka tämä tuntuu hirveän raskaalta… kirvelevältä… Jos minä kuitenkin peruuttaisin tämän aikeeni ja vielä odottaisin… häntä. Mitä sitten tapahtuisi? Ymmärrän senkin. En voisi häntä taivuttaa, eroa ei silloin suinkaan tulisi, vaan pikemmin lujempi, lopullisempi yhdistys. Ja entä sitten? Vanhempien ja pojan väli kylmenisi — se alkaisi mammasta — heidän välilleen syntyisi juopa, joka vastoinkäymisten meitä ahdistaessa joka päivä suurenisi. Ei, minä en voi ottaa semmoista vastuuta kantaakseni. Minunhan olisi koko syy. Niinkö palkitsisin vanhempieni huolenpidon turvattomasta? Olisin naulana heidän kirstussaan. Ei, minulla ei ole valitsemisen varaa, minun täytyy, täytyy.
— Oi kuinka mielelläni vielä kerran soisin sinut näkeväni, tahtoisin katsoa sinun uskollisiin silmiisi, viimeisen kerran… Mutta ei, minä en voisi sitten… En voisi…
— Minkätähden minäkin olen maailmassa.
Hän itki koko yön, ja hän luuli itkevänsä kaiken ikänsä.
Hän koetti lukeakin, mutta se ei käynyt nyt, ei mikään kirja nyt soveltunut. Vihdoin hän nousi ylös, meni nurkkaan ja lankesi polvilleen, pannen kätensä ristiin ruukun ylitse ja laskien päänsä niiden varaan, samoin kuin äitikin tuona viime hetkenään oli tehnyt.
Hän halusi avata Jumalalle sydämensä, anoa häneltä neuvoa ja voimaa, sillä hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi ja heikoksi. Mutta hän ei löytänyt sanoja, se ei hänen mielestään ollut rukousta, oli vain sisäistä hätähuutoa. Hän anoi halua, lujaa tahtoa alistumiseen, voimaa ristinkantamiseen.
Ja hän nousi siitä vahvistuneena. Hän oli nyt päätöksensä tehnyt.
Hän uskoi nyt, että jos Kastor tällä hetkellä tulisi, ottaisi hän sittenkin lukkarin miehekseen eikä sanoisi syytä. Hyvä kuitenkin oli sen hän ymmärsi — että se voi tapahtua ennen hänen tuloaan.