Lukkarin suhteen ei hänessä ollenkaan syntynyt mitään ihastusta. Mies, joka kosii puhemiesten, asiaankuulumattomien henkilöiden kautta, ajatteli hän, — katsoo avioliittoaan ainoastaan taloudelliselta kannalta ja etsii emäntää talouttaan hoitamaan, hänelle ovat tunteet kaupanpäällisiä. Tämä oli hänen mielestään hyvä. Hän ajatteli: — Kun olen ahkera, pidän hyvän talouden, enkä ole riitainen, voi hän kyllä tyytyä minuun.
* * * * *
Oli ehtinyt tulla jo aamu.
Ingrid pesi kasvonsa, kampasi hiuksensa ja järjesti vähän pukuaan.
Hän arvasi, että mamma tulee kohta noustuaan kuulemaan, minkä vastauksen Ingrid antaa. Ja Ingrid ajatteli: — Minun täytyy sanoa se heti, muuten voisin katua. Ja kun se on tehty, on sitä mahdoton enää peruuttaa. Mammalle olen luvannut olla vaiti hänen nuoruudentarustaan, ja mitä muuta sanoisin sitten syyksi?… Minä tunnen Kastorin, hän vaatisi täyden totuuden, eikä hän muuten mies olisikaan.
Hän huokasi taaskin syvään, mutta pakotti kyyneleet painumaan alas.
— Mitä pikemmin pääsen täältä, sanoi hän itsekseen, — sen parempi. En koskaan enää avaa näitä ovia. En koskaan! Minä kuolen pois tästä nuoruudenkodistani. Ei tämä ollut aiottu minulle. Alhainen maja, joka minulle avautuu, sopii minulle parhaiten.
— Ja sitten, kun se kerran on tapahtunut, en koskaan kadu tätä tekoani. Minä tiedän silloin, että olen velvollisuuteni tehnyt ja että se oli minun osani elämässä, jonka valitsin itselleni, ja minä tyydyn nöyrästi siihen.
— Tänä yönä olen sanonut hyvästi elämän ilolle, sen ruusuntuoksu on haihtunut. Halla on käynyt… Eilen olen vielä nuori, nyt olen vanha jo. Vanha ja elämään väsynyt.
12.