Ingrid oli arvannut oikein. Pormestarinna ei antanutkaan kauan odottaa itseään.
— Johan sinä olet kokonaan pukeutunut, ja huone järjestettynä, sanoi hän aamutervehdyksen vaihdettuaan. — Oletko nukkunut hyvin?
— En minä ole…
— Minäkin valvoin kauan, hammastani alkoi taas kolottaa. Ajattelin jo että täytyykö lähettää hakemaan maalta hammasvoidetta, kun päivä tulee. Eivät tohtorit tiedä sille mitään muuta kuin kiskovat hampaita pois. Taikka jos rohkenisi iskettää suonta kielen alle, minä ajattelin, se kun kuuluu olevan tehokas parannuskeino, mutta kun minä olen niin arka ja pelkuri. Oli jo kello kahden yövartija huutanut, ennenkuin sain unenpäästä kiinni. Mutta nyt ei tunnu, Jumalan kiitos, kipua taas ollenkaan. Oletko nähnyt mitään unta tänä yönä? Tiedät, että minä osaan selittää.
— En minä ole maannutkaan.
— Et maannutkaan ole! Mutta se ei ole oikein, ihminen tarvitsee lepoa ja virkistävää unta. Minä näenkin sen… olet istunut valveilla ja itkenyt. No no, aikansa kutakin.
Ingrid kuunteli ja odotti. Hän odotti jännittyneenä tuota kohtalokasta kysymystä. Hän oli valmis antamaan siihen ratkaisevan vastauksen, mutta itse hän ei voinut sitä herättää, oli aivan kuin olisi koko hänen elämänsä sisällys hienona hiuksena ollut partaveitsen terällä, niin että heikko hengähdyksen painokin olisi voinut sen katkaista.
Hän seisoi keskellä huonetta, käsivarret rinnan yli ristissä, katsoen tarkasti rouvaan. Koko hänen olentonsa ilmaisi lujaa päättäväisyyttä.
Pormestarinna käsitti, että Ingrid oli tehnyt lujan päätöksen, mutta minnepäin?
— Teinkö minä sinut sanoillani eilen illalla niin levottomaksi, alkoi hän varovasti, — että et ole yrittänytkään nukkua?