— Yhden yön unen menettäminen on pieni asia nuorelle ihmiselle, vastasi Ingrid väistäen.
— Minä ymmärrän, että olet miettinyt… Niinkö?
— Niin.
— Olet ajatellut, että… sentään uhraudut…
Rouva melkein pakotti sanat suustaan ja katsoi, nojautuen vähän eteenpäin tuolillaan, arasti Ingridiin. Oli kuin olisi hän sydämessään tuntenut jonkinlaista soimaavaa rauhattomuutta katsellessan tuota kärsivää tyttöä, jota hän vaati tuomitsemaan itseltään pois elämän ilon. Sentähden hänen äänensä miltei vapisi kun hän sanoi:
—… että sentään uhraudut, otat lukkarin?
— Niin. Niin olen Jumalan edessä päättänyt.
Ingrid vastasi varmalla, vaikka soinnuttomalla äänellä.
— Oi, Ingrid, mikä jalo nainen sinä olet! huudahti rouva karaten tuoliltaan.
Hän sulki hänet kiinteästi syliinsä itkien ja huutaen: