— Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, että teit tämän urhauksen poikani hyväksi! Sinä olisit ansainnut, olisit tosiaankin ansainnut tulla hänen puolisokseen, se on varma totuus. Sen minä nyt parhaiten tiedän ja olen sen ennenkin tietänyt. Mutta maailma ei jaa suosiotaan ihmisarvon, vaan etujen mukaan… Oi, kuinka sinä nyt teet minut onnelliseksi, kuinka minun äidinsydämeni kiittää ja siunaa sinua!
Ingrid säpsähti ensin vähän, kun kasvatusäiti näin hyväillen häntä lähestyi, ja teki liikkeen kuin vetäytyäkseen pois. Samassa muisti hän kuitenkin, että juuri tämä henkilö, silloin kun hän koditonna ja pakolaisena oli hänen huoneeseensa tullut, oli samoinkuin nytkin sulkenut hänet syliinsä. Tämä muisto toi kyyneleen hänenkin silmäänsä ja hän kumartui hiljaa, otti hitaasti poisvetäytyen käden, joka oli laskettu hänen vyötäisilleen ja painoi sille huulensa.
Sitten hän meni akkunan luo, huokasi syvään ja jäi katsomaan talviselle taivaalle.
Hän tunsi melkein huojennusta nyt, kun se sana oli sanottu, joka teki asian peruuttamattomaksi.
— Pane maata nyt ja nuku, jotta säästät voimiasi. Minä sanon, että olet valvonut, ollut vähän pahoinvoipana ja tarvitset lepoa, niin ei sinua kukaan häiritse. Minä tuon jonkun tunnin kuluttua itse sinulle suuruksen, jos silloin olet hereillä. Minä hoidan sinua nyt, kun sinä olet niin usein minua hoitanut.
— Kiitos!
Pormestarinna ei tahtonut häntä enää häiritä, vaan meni hiljaa ulos ovesta.
* * * * *
— Isäntä! Oletteko Janakkalasta?
— Olen.