Vanhan kauniin tavan mukaan rovasti ennen kuin erottiin luki iltarukouksen ja yhteisesti laulettiin sitten ehtoovirsi.
14.
Ulkona ulvoo myrsky ja tekee myöhäisen ja pimeän syysillan kolkoksi. On kuin hornanhenget siellä nyt soittoharjoituksiaan pitäisivät. Pöydällä oleva talikynttilä valaisee huonetta vaisusti kuin valoa säästäen. Hatarasta akkunasta puhaltava tuuli panee liekin lepattamaan kuin haluaisi jättää kynttilän ja lähteä lentoon. Mutta valkea ja luja pellavainen akkunaverho pitää urhoollisesti puoliaan tuulta vastaan, joka uteliaana sitä yhtämittaa kohottelee, yrittäen samalla sen syrjän alitse täysin keuhkoin puhaltaa kynttilää, jottei tuli, joka aina on tuulelle kuuliainen, tiedä itse mitä oikein tehdä, pysyäkö kotona vai lähteäkö lentoon. Mutta samalla putoaa taas, tuulen vetäessä henkeään, pelastava verho paikalleen eikä kynttilä sammukaan, se kasvattaa vai höylänlastua kiemurtelevan liekin alle.
— Kuolemansanomia taaskin. Kenenkä vuoro nyt tulee? Liekki ei sentään, Jumalan kiitos, ole vuoteeseen päin. Näin jupisee itsekseen vanhanpuoleinen eukko, joka liikuskelee hiljaa huoneessa ja katsahtaa kynttilään.
— Gabriel!
Ääni, jota tuskin kuulee lausuessa, tulee isosta uudinsängystä huoneen peränurkasta.
— Ei lukkari ole nyt kotona, vastasi muori lähemmäksi astuen. —
Joko te nyt heräsitte? Mitä te tahtoisitte? Tässä minä olen Taavetin
Anna Kaisa, tässä päänaluksen puolessa, ettekä näe minua.
Ei mitään vastausta.
— Hän puhui unissaan, arvelee muori itsekseen. Kuuluu taas joitakuita äänettömiä hetkiä.
— Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin.