— Ei hän ole, kuin ma sanoinkin, kotona nyt, mutta kyllä hän pian tulee. Hän meni vain asialle pappilaan, rovastille kai ilmoittamaan, että hänellä on tytär. Ei luvannut kauan viipyä… Mitä te puhutte siellä niin hiljaa? En minä ymmärrä mitä se on… Isästäkö? No niin kai, on kai se isä, jolla jo tytärkin on, he he he!
— Oi, älä jätä minua tänne! Ota minut mukaasi… Nyyhkytys estää loppua kuulumasta.
— Siunatkoon! Houriiko se? Vai mitä se nyt puhuu? Ja kun itkeekin oikein, kun mies vähän viipyy. Eihän se nyt linnuksi ole. Kukapa teitä nyt ihmiskulta jättäisi. Ei maarkaan. Tokko hän tietää, että hänelle puhunkaan… Mitähän se näkee, kun noin tuijottaa tuonne tyhjään ja kurottaa kädelläänkin sinne! Oikeinpa minua vähän kammottaa olla yksin kirkottoman vaimon ja ristimättömän lapsen kanssa tämmöisen iltana, jolloin on liikkeellä se "jolla tuulessa valta on". Saapuisi mies vain pian.
* * * * *
On kulunut noin puolitoista vuotta siitä kun Ingrid meni avioliittoon. Tänään on hän saanut äidinilon, mutta on vielä vallan heikko.
Illalla, kun Gabriel oli mennyt pappilaan, kadotti hän hetkeksi tajuntansa ja siitä virotessaan hän ei aluksi käsittänyt omaa ympäristöään, ei muistanut miestään eikä äskensyntynyttä pienokaistaan. Oli aivan kuin hän olisi ollut ulkopuolella itseään. Ja kuitenkin oli hänellä tarkka huomiokyky sisäänpäin. Hän saattoi ajatella, haluta, tuntea ja muistaa kaukaista entisyyttä. Ja jälkeenpäin hän voi tarkasti uudestaan johtaa mieleensä kaikki mitä hänelle tässä tilassa ilmeni.
Hän muisti elävästi nähneensä, kuinka kookas, nuorenläntä mies, pitkä ja kulunut venäläisen työmiehen kauhtana yllään seisoi keskellä lattiaa ja, kasvoillaan sanomattoman kaipauksen ilme, katseli, juurikuin huomiota odottaen, häntä silmiin. Ingrid tunsi hänet heti veljekseen, hänelle ei tullut mieleenkään kukaan muu kuin veli, hän tiesi hänet siksi.
Mutta voi kuinka muuttunut hän oli! Jälleennäkemisen ilo muuttui suruksi, kun hän tajusi ne kärsimykset, jotka kuvastuivat veljen kasvoissa, sillä entisestä terveestä ja reippaasta nuorukaisesta oli tullut laiha, kumara ja kuolonkalpea, aivan kuin kuolemaisillaan oleva mies, näköjään kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen tai vieläkin vanhempi. Ingrid tiesi hänen nyt olevan pari vuotta yli kolmenkymmenen, mutta ajatteli: — Siperia on hänet ennen aikaansa vanhentanut. On aivan luonnollista, että hän näyttää tuommoiselta. Kyllä hän oli ajatellut vankeuden kärsimyksiä ja niiden jättämiä jälkiä, mutta semmoiseksi ei hän sentään koskaan ollut voinut häntä kuvitella.
— Gabriel, sanoi hän hiljaa ja tuskin voiden liikutustaan hillitä.
— Ingrid, vastasi tämä, — minulla on kiire. Olen sinua lähtenyt etsimään.