— Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin, pyysi nyt Ingrid. Gabriel astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:
— Isä käski minun tuoda sinulle hänen terveisensä.
— Missä isä on? kuiskasi Ingrid. — Vieläkö hän on vankina?
— Ei. Isä on aikaa jo päässyt kotiin äidin luokse ja minä olen nyt myöskin sinne menossa. Tulin vain ensin sinulle nämä terveiset tuomaan, sillä isä toivoi, että sinä saisit ne.
— Oi, älä jätä minua tänne, sanoi Ingrid tuskallisesti huudahtaen, ota minut mukaasi kotiin.
Hän rupesi nyyhkyttämään ja ojensi kättään veljeä kohti.
— Ei Ingrid. En minä ehdi sinua odottaa. Sinulla on vielä paljon työtä täällä. Mutta hetken kuluttua, kun voit kärsivällisesti odottaa, saat sinä toisen Gabrielin minun sijaani, se on sinulle parempi. Tule sitten vasta perästäpäin sinäkin, kun ehdit. Hyvää yötä.
Veli hävisi hänen näkyvistään ja Ingrid kadotti uudelleen tajuntansa. Mutta hänen siitä jälleen toinnuttuaan oli koko tapaus kuin tulikirjaimilla piirrettynä hänen sieluunsa.
Mutta tämä ilmiö toi hänen särjetylle sydämelleen lepoa ja virvoitusta ja viihdytti hänen tunteitaan. Sillä hän oli nyt jo varmasti vakuutettu siitä, että veljen sielu kuolinhetkellään oli lähtenyt isän toivomusta täyttääkseen etsimään sisartaan. Ja hän itse, joka samalla hetkellä myöskin oli lähellä kuoleman esikartanoita, oli niin herkästi vastaanottavassa tilassa, että he siten helposti saattoivat yhtyä.
Tämä vakuutus omaistensa kärsimyksien loppumisesta ilahdutti häntä. Hän kiitti Jumalaa siitä että hän oli sallinut veljen hengen löytää sisaren ja tuoda hänelle ne tiedot, joita hän niin hartaasti kaipasi.