Hänen ymmärryksensä sanoi kyllä senkin, että ehkäpä juuri hänen oma syvä kaipauksensa oli loihtinut hänen aivoistaan esiin harhanäyn. Mutta sittenkin: se sai nyt olla mikä se oli, ainakin se vaikutti häneen hyvin. Jos veli olisi ollut sen näköinen kuin lähtiessään tahi ainoastaan vähemmässä määrin muuttunut, olisi hän uskonut sitä heikkoutensa houreeksi, mutta juuri se, että erotus oli niin suuri, niin pitkällisien kärsimyksien leimaama ja mies kumminkin oli sama, sai hänet lujasti uskomaan näyn todellisuuteen. Hän ajatteli: — Juuri tuommoiseksi hänen on täytynytkin rääkkääntyä, vaikka en sitä ennen ole niin täydellisesti ymmärtänyt. Ja kun tämä veli vielä nähtävästi oli kuolemantaistelussa, olisi epäileminen haavoittanut hänen tunnettaankin.
Siitä hetkestä asti hänen piti kaikkia omaisiaan kuolleina, ja se ajatus rauhoitti hänen mieltään. Hänen viime aikana yhä lisääntynyt murheensa isän kohtalosta vaihtui nyt hiljaiseen surunomaiseen ja kaipaavaan muistoon. Ja kun hän tästedes ajatteli veljeään, muisti hän hänet aina semmoiseksi kuin hän hänet tuona iltana näki, puettuna pitkään musikankauhtanaan, kuolonkapeana ja silmät niin ihmeellisen rakkaasti häneen luotuina. Mikään muu tässä sairaassa miehessä ei muistuttanut tervettä reipasta nuorukaista, joka vapaaehtoisesti oli isäänsä vankina maanpakoon seurannut, kun kaunis pitkä vaaleanruskea tukka, joka lainehti niskalta hartioille. Oi kuinka nuo suortuvat muistuttivat äidin kutreja.
Tämä jälleennäkeminen, vaikka se olikin, kuten hän varmasti uskoi, tervehdys haudan toiselta puolen, tyynnytti kuitenkin hänen mieltään. Hän tyytyi kaikkeen mitä hänelle oli tapahtunut, sillä eipä hän itse ollut kohtaloaan ohjannut tai etsinyt.
* * * * *
Ensi kesänä naimisiinmenonsa jälkeen oli Ingrid toivonut pääsevänsä äitinsä hautaa katsomaan ja sitä kukilla koristelemaan. Nuori aviomies, joka huomasi vaimonsa salaa itkeskelevän, piti epätietoisuutta isän ja veljen kovasta kohtalosta ainoana aiheena hänen kätkettyyn suruunsa, vallankin kun hän ei ollenkaan Hämeenlinnaa ikävöinyt, vaan sanoi paljon mieluummin olevansa kotona ja kieltäytyi sinne matkustamasta. Ja Kaapro olikin siinä oikeassa, tuo epätieto oli yhä raskaana painona Ingridin sydämellä. Juuri tämä murhe, jota hänen ei tarvinnut salatakaan, otti ylivallan toisesta sisäisemmästä, jota ei hän katsonut enää olevansa oikeutettu edes tuntemaankaan. Hän taisteli sentähden hajamielisesti haavoitetun sydämensä kirvelemistä vastaan, syyttäen itseään siitä, että hän oli liiaksi kiinnittänyt mieltään henkilöön, jota hän ei saanut enää muistella. Pormestarinnaakin hän ajatteli ainoastaan oikeutettuna rankaisijanaan.
Hän tahtoi unohtaa.
Äidin haudan näkemisen toivoi hän antavan vähän viihdytystä mielelleen. Ja koska hänen miehensäkin oli siihen taipuvainen, päättivät he tehdä jalkamatkan Rantasalmelle.
Ensi maanantain juhannuksen jälkeen he olivat määränneet lähtöpäiväksi. Sinä aamuna he olivat varhain liikkeellä ja olisivat pian olleet lähtövalmiina, mutta ilma näytti uhkaavan synkältä, ja jo aamulla tuli raskas sade ja vinha itätuuli repi pilvistä vettä kuin syksyisenä päivänä. Eikä ilma kääntynyt poudaksi vielä tiistainakaan, joten siltä viikolta täytyi jättää matka, kun lauantai-iltana piti jo taas olla kotona. Ja koska heinänteko kiirehti, niin täytyi matkustus jättää toiselta viikoltakin, ja niin ilmestyi esteitä yhä, joten se vihdoin jäi koko kesältä. Toisena kesänä oli taaskin esteensä, silloin ei Ingrid halunnut lähteä pitkälle kävelyretkelle, vaan lykättiin matka tältäkin kesältä eteenpäin.
Ja nyt tämä tervehdys tuonelasta, joka sanoi isän ja veljen olevan äidin luona, tuli aivan kuin vastapainoksi ja kaipauksen lieventäjäksi. — He ovat taivaassa yhdessä Jumalan luona suloisessa levossa, eivät he haudassa ole yhtyneinä, en heitä sieltä löydä, ajatteli hän. Eikä hän enää niin kaipauksella ajatellutkaan tuota matkaa, sillä hän uskoi nyt matkankin jääneen tekemättä korkeamman johdatuksesta. Koko ensi kevään ja alkukesän oli hän odottanut tuota juhannuksen jälkeistä maanantaita ja kuvitellut mielessään lähtöä ja matkaa. Ja ilma, joka edellä oli ollut kesäisen ihana, oli silloin juuri sinä aamuna varhain muuttunut koleaksi ja sateiseksi. Ja Ingrid piti sitä, nyt jälkeenpäin sitä ajatellessaan, merkkinä että hän tyynnyttäisi mielensä eikä ajattelisi omaisiaan kuolleena tomuna vaan Herran luona elävinä.
Hän eli miehensä ja lapsensa hyväksi ja ajatteli: — Minä tyydyn tähän, minkä Jumala on minulle määrännyt, enkä halua mitään tämän ulkopuolella. Nyt on muuta tekemistä ja sitä lisääntyy joka päivä, niin ettei ole aikaa kävelymatkoihin uhrata. Ja sikseen se jäi, sitä ei enää otettu kolmantena kesänä puheeksikaan.