Tänä viimemainittuna kesänä, 1729, sai Ingrid kuulla, että neiti Borgfelt oli mennyt avioliittoon muutaman paroonin kanssa. Pormestarinna ei siis ollutkaan saanut toimeen avioliittoa poikansa ja neiti Borgfeltin välillä. Kastor oli samana vuonna, jona Ingrid jätti Hämeenlinnan, jo keväällä matkustanut pois, eikä ollut seuraavanakaan kesänä tullut kotiin, kun Klaaran häät olivat, oli vain lähettänyt sisarelleen onnittelukirjeen.
— Nyt täytyy armollisen mammankin myöntää, ajatteli Ingrid, — että Jumala ei olekaan tahtonut kuulla heidän, kahden äidin, rukousta lastensa avioliiton puolesta, jollei nimittäin koko kertomus siitä ollut paljasta kuvittelua.
15.
Tultiin vuoteen 1732. Isonvihan viiltämät haavat olivat jo arpeutuneet. Ne olivat kuin punaisia kysymysmerkkejä. Ylen aikaista oli kuitenkin silloin vielä Suomi-emon ilokäkien ennustustako arvostella. Esiaika esiintyy aina suurena kysymyksenä, jolle historia varhemmin tai myöhemmin antaa vastauksensa.
* * * * *
Pistäydymme hetkiseksi eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana lukkarin tupaan Janakkalassa.
Se on tilava huone, jota aurinko kolmesta matalasta ja leveästä akkunasta niin miellyttävän kohtuullisesti valaisee. Puhtaaksi pestyt seinät sammalrakoineen ovat koristamattomassa maalaisuudessaan leveine, sileäksi veistettyine ja iästä ruskettuneine hirsineen tavallaan komean näköiset ja kätkevät asujiltaan useita muinaisia tarinoita, sillä ne ovat jo monta miespolvea nähneet. Kupera katto orsineen on kesäksi valkaistu samoin kuin leivinuunikin ovinurkassa, mistä käy matala ovi eteiseen. Perällä, uunia vastapäätä, on eteissänky siniraitaisine uutimineen, asetettuna kyynärän verran ulos peräseinästä, joten sen taakse jää pieni kujanne. Tämän sängyn kuja on varsin tärkeä osa huoneessa, sinne voi asuja puikahtaa pukeutumaan pyhäisiinsä, jos "vieraita hankkii." Vastapäätä sängynjalkapäätä on korkea kaappi, joka on jaettu kahteen osaan. Molemmat avautuvat kahtia. Alhaalla on ruokakaappi ja ylhäällä sulkee poveensa muuta tavaraa. Peräseinää ja toista sivuseinää reunustaa leveä penkki, jolla talvisin sunnuntaiaamuina pitäjän ukot "puuta painavat." Ja peräpenkin edessä on pitkänläntä pöytä peräakkunan luota pihanpuoliseen peränurkkaan. Pöydällä on raamattu ja virsikirja sekä pullo, jossa on veteen pistettyjä kukkia. Pöydän edessä on pöydänmittainen rahi. Ja samassa nurkassa seisoo "penkinristauksella" valkealla raidilla verhottuna tuo vanha tuttavamme, Ingridin ruukku ja sille asetettu postilla. Ingrid eli Inkeri, kuten hänen miehensä häntä kutsuu ja joksi mekin nyt uudessa kodissa tahdomme häntä nimittää, oli itse aikonut sijoittaa ruukun sängynkujaan. Siellähän se olisi suojassa uteliaiden silmäyksiltä ja siellä hän voisi sen ääressä, kuten silloin orvoksi jäätyäänkin, viihdyttää suruaan muistelemalla äidin viime rukousta ja hänen viime hetkiään. Mutta Kaapro oli hänet Hämeenlinnasta tuodessaan kantanut sen sisään ja laskenut pöydänpäänurkkaan, sanoen:
— Tämä esineen pitää saada kunniapaikka huoneessamme.
Ja Inkerin mielestä se oli aivan oikein. Hän verhosi sen siihen ja laski postillansa sille. Pieni kirjalauta sen yläpuolella sisälsi perheen muun kirjallisuuden.
Peräseinää pöydän takana koristaa taskukello, rovastin lukkarille antama häälahja, ei mikään pieni ja siro nykyaikainen liivin taskussa säilytettävä korukalu, vaan housunlakkarissa kannettava hopeinen nauris. Se näyttää vallan komealta punaisella, helmikoristeisella silkkityynyllään, jonka Inkeri lahjan arvoa korostaakseen on ajan kuosia seuraten sille alustaksi ommellut. Se näyttää nyt neljää iltapäivällä.