— Hm. Kummallista. Sen täytyy siis kuitenkin olla uudempaa, sinun lähdettyäsi väliin tullutta.
— Niin kyllä… Mutta… lisäsi hän melkein vasten tahtoaan.
— Mutta mitä? Sano vain, lapseni, vapaasti!
— Ajattelin vain kysyä, eikö pormestarinna äitinä voisi isän ja pojan väliä saada eheäksi. Kai hän tietää paremmin kuin kukaan muu, mistä kenkä puristaa.
— En tiedä, sanoi rovasti päätään hiljaa ravistaen. — Sepä se onkin merkillisintä asiassa, että hänelle tuskin rohkenee puhuakaan hänen kultasilmästään tai yleensä kysyä hänestä mitään. Hän hermostuu niin pian ja loukkaantuu niin mitättömästä… Ja mielestäni… sitä en kyllä tiedä varmasti sanoa, mutta kuitenkin tuntuu minusta että äidin ja pojan väli on vieläkin rikkinäisempi kuin isän ja pojan. Isän kanssa voi puhua Kastorista ja sanoa mielipiteensä, vaikka se ei olisikaan hänen ajatuksensa mukainen. Mutta äidille ei tiedä mitä sanoisi, kun ei edeltä voi arvata hänen omaa ajatustaan asiasta. Ja surku häntä tulee, sillä hän puhui minulle kerran, jo kolme vuotta sitten, murheesta, jota hänen täytyy yksin kantaa… Kuinka hän sitä yksin kantaa, kun miehellä on hartiansa saman taakan alla? Minä teinkin siitä silloin hienon huomautuksen, mutta älä luule, että se oli hänen mieleensä. Kun sanoin, että mies on kumminkin läheisin ottamaan osaa vaimonsa suruun ja että serkku on onnellinen, kun hänellä on semmoinen mies kuin veli Procopé on, hän vastasi vain lyhyesti: — Mieheni ei käsitä minua. Hän olisi viimeinen, jolle voisin puhua. Ei koskaan… Ei miehet naisia käsitä, ei serkkukaan, vaikka onkin pappi ja vanha sydänten tutkija. Ja hän nousi ja jätti minut, siten katkaisten keskustelumme. Ja vaikka olen niin monet kerrat näinä viitenä vuonna siellä ollut, on ainakin rouva-serkun kanssa varsin vähän Kastorista tullut puhutuksi. Veli Procopén kanssa olen sentään väliin siitä ottanut puhuakseni, samoin kuin hän itsekin… Ja meidän kesken tästä on vasta ensi kerran puhe.
Inkeri teki myöntävän liikkeen.
— Niin. Pappina tietysti olen vaiennut. Se, että tänään olen ottanut tämän asian keskusteltavaksi, johtuu siitä, mitä nyt viimeksi siellä ollessani ukon kanssa puhelimme. Minä nimittäin tarjouduin tiedustelemaan sinulta tätä seikkaa, sinä kun et ole mikään vieras heidän perheoloilleen. — Ei se ole tarpeellista, vastasi hän ensiksi, — ei hän voi siitä mitään tietää. Mutta kun kysyin, olisiko hänellä muuten mitään sitä vastaan, että sinulle puhuisin, vastasi hän: — Ei. Koeta vain, jos tahdot, ei meillä ole mitään Ingridiltä kätkettäviä perhesalaisuuksia, eikä pitäisi olla keltään muiltakaan. Ja jos häneltä kysyt — vaikka hän on kylmä luonteeltaan, mutta totinen hän on — niin hänpä juuri voikin todistaa, että meidän välimme pojan kanssa on aina ollut täysin hyvä.
— Se on totta, sanoi Inkeri vakavasti.
— Minäkin tiedän sen. Mutta jotain siinä sittenkin on vinossa. Ja minä päätin senvuoksi kertoa sinulle kaikki, mitä itsekin tiedän, ehkäpä kuitenkin jotain voisit siitä käsittää. Hän antoi minun lukea kirjeen, jonka hän nyt hiljattain oli saanut Kastorilta. Se oli vastaus hänen omaan kirjeeseensä. Ja se oli sisällöltään osaksi niin omituinen, että luin sen paikoin tarkasti pariin kertaan, jotta sen kyllä muistan… Isä oli näet kirjeessään moittinut sinua… Inkeri hymyili surullisesti, mutta ei puhunut mitään.
— Eikä sinun sovi sitä kummeksuakaan, lisäsi rovasti selittäen, kun et ole ollut heitä tervehtimässä, vaikka he, varsinkin armollinen mamma, minun kauttani niin monesti ovat kutsuneet. — No, se on eri asia, emme siitä nyt puhu. Mutta siihen juuri Kastor erityisesti vastaakin.