— Minä ajattelin, aloittaa hän, — että on paras puhua sinulle suoraan koko asia, joka minua huolestuttaa. Ja suureksi osaksi juuri sentähden lähetinkin miehesi matkaan, sillä käsitäthän, etten minä tahdo arvossa pidettyjen ystävieni perhesuhteita, joita tämä puhelu nyt tulee käsittelemään, Kaaprolle ilmaista. Mitä taas sinuun itseesi tulee, niin ymmärräthän, että sinulle puhun senvuoksi, että olet kuulunut heidän joukkoonsa kuin perheenjäsen ja että sinulta juuri toivon saavani jotain selitystä siihen, mitä en itse kykene käsittämään. Vai miten?
— Mielelläni, mikäli minäkään ymmärrän ja — voin.
Inkeri seisoi uuniakkunan edessä, selin pöytään. Hän odotti jännittyneenä jatkoa.
— Niinkuin tiedät, palasin minä viime torstai-iltana Hämeenlinnasta.
Olen kai terveisetkin jo sanonut?
— Kyllä ne olen saanut, kiitos vain!
— Ota nyt tuoli itsellesi tähän lähemmäksi, jotta voimme katsoa toisiamme silmiin, sanoi hän hymyillen, — sillä minä olen jo vanhuudesta, kuten tiedät, heikkonäköinen.
Inkeri otti tuolin, vei sen peräpöydän eteen ja istuutui sille, vastapäätä rovastia. Hänen ajatuksensa olivat heti rovastin aloittaessa kääntyneet pormestarinnaan. Olisiko tämä puhunut jotakin Kastorin ja hänen suhteestaan? Tulisiko tuo asia sittenkin tunnetuksi? Hän sekä soisi että ei soisi sitä. Mutta ei suinkaan, sehän olisi mahdotonta, silloinhan täytyisi armollisen mamman syyttää itseään ja sitä ei hän tee. Hän kiinnitti odottavan katseen rovastiin. Ja hän tunsi, että vaikenemaan saatetut sisäiset äänet pyrkivät taas kuuluville. Ja vaikka rovastin sanat pian osoittivatkin hänen erehtyneet otaksumisessaan, oli niiden vaikutus kuitenkin suuri.
— Pormestarin perheessä on jotain epäsointua, jota ei voi selittää, mistä se johtuu, aloitti rovasti, — siellä on juuri kuin jotain särkynyttä. Pormestari, se kunnon ukko, on viime vuosina paljon vanhentunut. Kastorin ainainen poissaolo vaikuttaa raskaasti häneen… Mitä heillä alussa lie tullut väliin, sitä en ymmärrä, eikä hän itsekään ymmärrä sitä. Hän sanoo, että hän ei ole koskaan siitä asiasta päässyt selville, mikä poikaan heti silloin tuli — viime kerralla kotona —, hän oli vain kohta toisenlainen kuin ennen. Mutta minä luulen, että sen täytyy juontua jo varhaisemmalta ajalta, siltä ajalta, jolloin sinäkin vielä olit talossa, vaikka isä ei sitä olekaan huomannut, vaan väittää, ettei heillä Kastorin kanssa ole mitään kinaakaan ollut. Hän oli aina ollut hilpeä ja kuuliainen. Mutta syyt ja vaikuttimet kohtalon karkelossa riippuvat usein niin hienoista säikeistä, ettei tavallinen ihmissilmä voi niitä huomata. Ja senvuoksi toivoin sinulta saavani jotain kuulla, voidakseni antaa sitten neuvoja, jotta isän ja pojan välinen suhde tulisi taas eheäksi.
Inkeri kuunteli jännittyneenä ja ristiriitaiset tunteet alkoivat liikkua hänen povessaan. Hän, joka kyllä tiesi syyn kaikkeen, ei saanut puhua. Hän muisti lupauksensa pormestarinnalle ja vaiensi kaikki äänet, jotka voimakkaasti käskivät häntä avaamaan sydämensä vanhalle isälliselle ystävälleen. — Ei, ajatteli hän, — minä olen luvannut, ja jos nyt rikkoisin lupaukseni, niin pormestarinnaan lankeaisi koko syy kaikesta, varsinkin minun suhteeni, enkä minä tahdo sitä. Puhukoon hän itse… Tai puhukoon Kastor jotain. Hänen jo vähän kuohuissaan oleva mielensä tyyntyi jälleen. Mieluummin olisi hän kumminkin jäänyt vastauksen velkaan, mutta sitä ei sopinut tehdä, sentähden sanoi hän ainoastaan:
— En minä koskaan huomannut heillä mitään erimielisyyttä keskenään.
Isän ja pojan väli oli aina hyvä.