Yläkaapista hän otti esille valkoisen, hiljattain kutomansa harsoliinan ja sitaisi sen päähänsä, sillä ajan tapa ei sallinut naidun naisen olla avopäin vierasten läsnäollessa. Lipposet eli katokengät ja sinikirjavat sukat täydensivät puvun.
Hän meni ja työnsi rahin pöydän alle. Se oli nimittäin siten tehty, etteivät sen jalat riidelleet pöydänjalkojen kanssa, vaan mahtuivat sovussa sisäpuolelle. Ja kun pöydänjalat päästä katsottuna muodostivat X:n, niin antoivat ne rahillekin tilaa, joten koko "pöytätuolin" voi siirtää pöydänsyrjän alle, milloin se vain oli tiellä. Tämmöinen rahi oli väliin oikein tarpeellinen huonekalu, varsinkin jos yövieras sattui taloon, jolloin se siirrettiin penkin viereen, minkä kanssa se oli yhdenkorkuinen, ja siten muodostui siihen vuoteen pohja. Mutta joskus, niinkuin nytkin, oli sen paikka siellä, missä pahankurisia lapsia lukukinkerillä pidettiin.
Uunilattialta hän toi ruokapöydän äärestä tuolin, joita siinä oli yksi kummallakin puolella pöytää, ja asetti sen peräpöydän ja sivupenkin kulmaukseen, huoneen kunniapaikkaan, kun vieraita oli talossa.
Muutamia jakkaroita, korkeampia ja matalampia, oli uunin vierustalla sekä oven puolessa lavitsa. Siitä hän otti yhden ensinmainituista ja vei sen tuolin sijalle pöydän ja arkun väliin sängyn puolelle.
Rovasti näkyikin jo lukkarin ja Sannan saattamana tulevan pihalla.
Rovastilla oli lähetettävänä muuan tärkeä kirje ja sitävarten hän saapui nyt lukkarille. Siihen aikaan, kuten vielä paljon myöhemminkin, kuului lukkarin velvollisuuksiin kirkkoherran tai kappalaisen virkakirjeiden kuljetus. Eihän silloin vielä muuta vakinaista postia ollutkaan kuin "lukkariposti" naapuriseurakuntien välillä, sillä valtiollista postia kuljetettiin tilapäisesti lähetetyillä "kuriireilla".
Rovasti oli käskenyt Jussia tuomaan heti hevosen aitiosta talliin, jotta lukkari saisi kohta satuloida sen, ottaa kirjerepun virkahuoneesta mukaansa ja laukata matkaan.
Lukkari, joka oli hyvä ratsastaja ja istui satulassa kuin ratsumestari, suoriusi kohta matkaan, rovastin jäädessä vielä emännän kanssa pakinoimaan.
16.
Rovasti istuu kunniapaikalla lukkarin tuvassa ja näyttää miettivältä. Hän on vaiti ja Inkeri huomaa, että hänellä on jotain mielessä, minkä hän haluaisi ilmaista. Arvokkaalta hän näyttää nojautuessaan siinä tuolin korkeaa selkätukea vastaan, jolla puuteroidut peruukin kutrit lainehtivat, jättäen vapaiksi vanhan papin hyväntahtoiset kasvot.