— Mitä sinulla nyt onkaan, kultaseni?
Äiti kumartui hänen ylitsensä ja lapsi avasi kouransa, jossa oli muutamia kypsiä mansikoita.
— Oi! sanoi Inkeri sydämellisesti, ottaessaan marjat ja suudellen pientä tytärtään. — Kiitos, kiitos lapseni, kun tuot äidille kesän ensi mansikat.
Hän muisti niin elävästi, kuinka hän itse oli isälleen antanut viimeiset mansikat, ja muistolle pyhitetty huokaus nousi hänen rinnastaan.
— Kiitos sinullekin, sanoi hän kääntäen katseen mieheensä, — että autat minua pitämään lapsuuden muistojani tallella.
— Sinun lapsuudenmuistosi ovat minunkin, ne ovat pyhemmät minulle kuin omani. Minulla itselläni ei niitä juuri olekaan. Täällä pappilassa ne vasta muistoni alkavat, mutta ne ovat sulautuneet yhteen nykyisyyden kanssa, niin että niitä ei oikein huomaa siitä erottaa. Eivät ne ole sillä tavoin pyhäinjäännöksiä kuin sinun.
— Isä-kummi! huudahti iloisena Sanna, joka oli kiivennyt penkille ja kurkisti ulos akkunasta. — Sanna menee vastaanottamaan, Sanna niiaa.
— Minä tulen myöskin.
Isä kiiruhti tyttärensä jälessä ulos rovastia vastaan joka hiljakseen kävellen tuli tanhualla.
Inkeri siirsi kehdon, missä puolen vuoden vanha tyttö nukkui, peräpöydän luota sängyn eteen. Hän oli lasta auringolta suojatakseen siirtänyt sen siihen, mutta nyt oli valovirta pihanpuoleisesta akkunasta jo jättänyt sängynedustan ja kaapin sivuuttaen se lähenteli pöytää. Sitten hän otti edestään ison siniraitaisen esiliinan, joka askarrellessa oli vaatteiden suojana, ja vei sen sängynkujaan. Hän laski ylöskäännetyt, kotitekoisella nyppelöpitsillä syrjätyt paidanhihan suut alas ja kiinnitti nappiin. Vaalea, leveäraitainen kaistahame sekä punainen villaliivi, jossa oli kiiltävät napit, jollaiset oli kiinnitetty myöskin takana oleviin lyhyihin liepeisiin, lisäsi vartalon soreutta. Liivi, joka oli hyvin avokaulainen, jätti vapaan tilan hienolle reikäompelulle paidanrinnalla sekä samoin pitsisyrjäiselle kaulukselle.