— Et voi! huudahti rovasti! — Eikö sinulla ole luottamusta minuun? Tutkinko minä tätä uteliaisuudesta? Jumala tietää, että ainoa tarkoitukseni on saada vanhempien ja pojan väli eheäksi. Ja jos sinun ja Kastorin kesken on joku salaisuus, koska sinä tämän yksin ymmärrät, niin… minä lupaan pyhästi…
— Anteeksi! huudahti Inkeri keskeyttäen. — Kastorin ja minun välillä ei ole mitään salaisuutta, jota ei minun puolestani koko maailma saisi kuulla, vastasi Inkeri arvokkaasti. — Ja kuitenkin, tässä on salaisuus, joka sitoo kieleni, en voi puhua.
— En tahdo pakottaa sinua puhumaan. Mutta salli minun vielä tehdä muutama kysymys, sillä asia tietysti ei voi olla minulle samanarvoinen kuin sinulle, syystä etten tunne sitä. Edeltä pyydän kumminkin vakuuttaa sinulle ettei sanoihin sisälly mitään loukkaavaa ajatusta… paremmin kuin äskenkään.
— Kiitos!
Rovasti nyökäytti tyytyväisesti päätään ja sanoi sitten:
— Se on siis kumminkin Kastorin salaisuus, jota sinä kätket… jollei se kerta ole omasi.
— Ei se ole meidän kummankaan. Se on kolmannen henkilön, jolle olen luvannut vaitioloa. Ja nyt pyydän…
— Etten kysyisi enää… Ei, ei. Minäkin osaan arvata, ja tiedän nyt, että se on armollisen kasvatusäitisi salaisuus, jota säilytät… Olkoon se sitten mitä hyvänsä. Nyt käsitän minäkin, ainakin osaksi, miksi et ole tahtonut sinne matkustaa… Vai niin. Niinpäinkö se onkin?
Inkeri ei puhunut mitään, vaan itki hiljaa.
— Ja hän… Hm, hm, on voinut antaa sinun, joka pienenä orpona, köyhänä pakolaisena olit joutunut hänen holhottavakseen ja olit kokonaan hänen vallassaan, antaa sinun, sanon minä, kantaa kiittämättömyydestä, vaikka hän itse tietää asian paremmin!