Tähänkään ei Inkeri mitään vastannut. Hänen sydämensä oli nyt hyvin täysi. Hän istui otsaansa käteen nojaten, kyynärpää pöytään tuettuna.
Rovasti nousi ja rupesi käyskelemään edestakaisin. Hän mietti Inkeriltä kuulemiansa sanoja, sovittaen niitä yhteen Kastorin kirjeen kanssa. Vihdoin hän pysähtyi ja istui uudelleen.
Inkerikin istui taas tyynenä, vaikka sisäinen liikutus oli jättänyt hänen kasvoilleen tunteikkaan ilmeen.
— Nyt on minulla vielä pääkysymys mielessäni, alkoi taaskin rovasti. — Mitä sanon nyt asian selitykseksi ystävä Prcopélle? Tuo Kastorin kirje jännittää häntä kovasti, ja hänen tarvitsisi saada siihen jonkinlainen selitys. Hän voisi tietää koko totuuden. Ja huomaa: sinun antamasi lupaus ei sido minua ollenkaan, rovasti hymyili herttaisesti, mutta… sitten taitaisi kotirauha olla sieltä ainaiseksi mennyttä.
— Ei, ei… huudahti Inkeri.
— Niin. Mitä nyt sitten sanon hänelle?
— Ei mitään… enempää kuin ennenkään.
— Ei se kelpaa nyt. Minä lupasin puhua sinulle siitä, ja sinä tietysti vastaat jotain.
— Oi, en minä tiedä mitä vastata.
— Olisi tässä vielä yksi keino. Se on, että minä kertoisin pormestarinnalle koko asian, kertoisin isän kirjeessä Kastorille syytetyn sinua sekä Kastorin vastauksen sen johdosta ynnä sinun selityksesi siitä, kaikki suoraan. Sitten voisi hän itse selvittää sekoittamansa vyyhden. Hän voisi päästää sinut lupauksestasi ja sitten sinäkin taas menisit sinne tervehtimään vanhuksia.