Inkeri seurasi, surullinen hymy huulillaan, rovastin sanoja eikä vastannut vielä.
— Sitten voisi isäukko kertoa pojalleen, että olet ollut siellä ja… En minä tiedä mitä lisätä. Ota nyt sinäkin taas puheenvuoro.
— Pormestarinna ei koskaan päästä minua lupauksestani, hän ei voi sitä tehdä, vaikka tosin sen vaikutus nyt enää onkin ainoastaan toisarvoinen, mutta ei sittenkään… Ja hän tuntee minut, tietää että hän voi luottaa minun antamaani lupaukseen. Vaikka hän kuulisikin tulleen tiedoksi, että jokin salaisuus on olemassa, tietää hän kyllä, etten siitä tee tiliä kellekään. Olisi siis turhaa vaivaa puhua hänelle siitä. Pormestariin nähden on mieleni raskas. On kuitenkin vähäarvoisempi asia, että hän uskoo minut kiittämättömäksi ja kylmäksi, kun että hän saisi toisen käsityksen puolisostaan kuin mikä hänellä tähän asti on ollut. Miehen ja vaimon välikin vain rikkoutuisi, ilman että vanhempien ja pojan välit silti yhtään parantuisi. Minä puolestani ehdotan, että ei kosketa siihen sen enempää.
— Ja ettäkö minä en anna mitään vastausta pormestarille?
— Jos tietäisin mitä Kastor muuta sanoo kirjeessään, niin ehkäpä siitä voisin saada pienen vihjauksen vastauksen antamiseen.
— Oi kuinka muistamaton olenkin, kun paras uutinen oli jäädä kertomatta, suo nyt anteeksi! Kastor ilmoittaa näet siinä, että hän menee naimisiin.
— Se ilahduttaa minua! sanoi Inkeri sydämellisesti. — Ja morsian on, arvaan minä, joku nuori vapaasukuinen kaunotar, ehkäpä rikaskin?
— Ethän arvannutkaan oikein, paremmin kuin minä itsekään, kun veli Procopé sen minulle sanoi. Mutta kun sitä häneltä utelin, pisti hän minulle kirjeen käteen ja rupesi itse kävelemään.
— Mamma on toivonut minulle ylhäistä ja rikasta avioliittoa, joka välittömästi vaikuttaisi minun ylennykseeni, kirjoittaa hän siinä. — Mutta vaikka minä itsekin kyllä olen nuorukaisena pilvilinnoja rakennellut, en koskaan ole kuvitellut onneani vaimoni ulkokuorella, perityllä nimellä tai myötäjäisillä ostetuksi.
— Sitten kertoo hän kihlattunsa olevan köyhän koulunopettajan tyttären, nimeltä Gunilla Sedelius, ja samanikäisen kuin hän itsekin. Eikä mikään sorea kaunotar, vaan lyhyenläntä pellavatukkainen typykkä, hieman pystynenäinenkin, mutta silti varsin herttainen tyttö. Hänen isänsä on kuollut monta vuotta sitten heidän ollessaan pakoretkellä Ruotsissa. Ja äitiään, joka kauan sairasti, on Gunilla ahkeralla työllään — puhtaaksikirjoituksella — elättänyt, uskollisesti hoitanut ja saattanut haudan lepoon. Ja tähän avioliittoon toivoo Kastor vanhempainsa siunausta. Ja sitten lisää hän kirjeessään. — Tämä miniä ei luultavasti olisi armollisen anopin mieleen, jonkavuoksi onkin hyvä, etten voi edes luvatakaan tuoda häntä vanhempieni nähtäväksi, sillä täältä, missä nyt olen, melkein Venäjän rajalla, on matka pitkä ja tiet huonot, paikoin niitä ei ole ollenkaan. Tulisi kovin kalliiksi vähäpalkkaiselle virkamiehelle matkustaa orpanoimaan. Kun ei vielä ole vakinaista virkaa, kun joskus istuu jonkun oikeusvuoron ja sillä välin päätuomarin kirjurina, niin ei sillä tuhlattavia varoja koota. Mutta en minä sen vuoksi ole osaani tyytymätön, sillä enhän vielä ole vanhakaan, kai ehdin edistyä, jos onni on myötäinen.