— Mitä äiti tästä sanoo? kysyin minä kirjeen lopetettuani. — Ei juuri mitään, ukko vastasi. — Eikä hän sitä niin tiedäkään. Ei hän näet halunnut siitä selkoa ottaa, sanoi vaan, ettei hän välitä niistä eikä viitsi niitä kuulla, kyllä hän ne jo tietää, Kastorin kirjeet, ei niissä hänelle enää mitään lämpöä ole. Hän tyytyi siihen, että kerroin hänelle joitakuita kohtia siitä, varsinkin hänen naimisestaan… Äitiraukka kärsii niin pojan tähden, semmoinen hellä ja kelpo äiti, että se, kuten hän sanookin, tekee hänestä lopun ennen aikojaan ja on tehnyt minutkin harmaaksi puuterin alta, lopetti hän niukasti hymyillen.
— On todellakin surullista, ettei ihminen voita itseään, sanoi Inkeri vakavasti. — Pormestarinna ei koskaan taistele itseään vastaan, vaan aina itsekkäästi itsensä puolesta muita vastaan. Minä puolestani säälin poikaa enemmän kuin äitiä.
— Niin. Sentähden ei häneen, rouvaan, voikaan mitään vaikuttaa, ei nuhteen eikä lohdutuksenkaan sanalla, hänet täytyy jättää rauhaan. Mutta pormestari on, Jumalan kiitos, vallan toisenluontoinen…
— Niin, apropos! Kuinkas nyt pääsemme selvyyteen kysymyksessämme?
Mitä sinä vastaat äsken tekemääni kysymykseen?
— Että todellisen ilon ja vilpittömän kiitollisuuden tuntein olen ottanut vastaan tiedon siitä, että kasvattiveljeni on minut oikein ymmärtänyt. Ja että sydämestäni toivon onnea ja siunausta hänen avioliitolleen!
— Eikä mitään sen enempää?
— Ei!
— Ei mitään sitä syytöstä vastaan kiittämättömyydestä, joka näennäisesti onkin oikeutettu!
— Että itsepuolustukseksiko rikkoisin lupauksen, joka…? Jumala yksin tietää mitä se on minulle maksanut!
Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.