— Ei, ei koskaan, lisäsi hän tyynemmin, mutta painavasti. — Tahdon mieluummin aina kantaa ansaitsematonta syytöstä. Ja onhan se siinä vastauksessani, että Kastor on minut oikein ymmärtänyt, sentään sanottukin, enempää en voi sanoa, niin mielelläni kuin sen tekisinkin.
— Kaikki tulee siis olemaan ennallaan.
— Kaikki!
Vielä kauan rovastin lähdettyä ajatteli Inkeri tämän illan puhelua ja punnitsi omaa osaansa siinä. Hän ajatteli: — Koska Kastor nyt on käsittänyt ja arvannut totuuden minun siihen vaikuttamatta, ja varsinkin koska minun uhrautumiseni ei hänelle tullutkaan miksikään hyödyksi, niin ei mikään antamani lupaus pakota minua riistämään häneltä tätä hänen ominpäin löytämäänsä tietoa minun teostani. Me ymmärsimme aina toinen toisemme, luimme katseesta toistemme ajatukset. Ihmepä olisikin, jollei hän olisi päässyt totuuden perille. Ja jos nyt olisin yrittänyt joitakin selityksiä asian verhoksi, sillä koko totuutta en olisi kumminkaan voinut ilmoittaa, niin se ehdottomastikin päättyisi Hämeenlinnaan-matkustukseen ja — kirjeeseen sieltä Kastorille. Ja hänen täytyisi vihdoinkin tulla siihen vakaumukseen, että minulla ei ole ollut viivyttelyihini muita syitä kuin pienet taloudelliset esteet ja luonteen hitaus, varsinkin jos nyt juuri tämän kesän kuluessa, hänen avioliitostaan kuultuani, sen matkan tekisin. — Ei! Hän saakoon tietää totuuden. Se vaikuttaa tyynnyttävästi ja jalostuttavasti häneen, kun hän tietää, ettei hän ole tuhlannut sydämensä parhaita tunteita halpamaiselle olennolle… Olen tämän taakan painosta melkein uupunut. Ja nytkö, kun se vihdoinkin juuri on nostettu hartioiltani, kumartuisin uudelleen sen alle? Kysyn omaltatunnoltani, eikä se käske sitä.
— Ei, minä en riko päätöstäni. Siihen lupaukseen, jonka pormestarinna minulta vaati, liittyy seurauksena toinen yhtä luja päätös, etten niitä ovia enää avaa. En voi… Kuinka tyly pormestarinna sentään voikaan olla, kun hän vaatii, että niin olisin kaikki tunteeni kuolettanut. Mutta hän ajattelee aina asioita vain omalta kannaltaan. Sellainen on hänen luonteensa.
— Tämä tunne on enää vain vienona vaistona uinut minussa, mutta nyt se taaskin on täysin hereillä. Ja minä uudistan tämän… ei koskaan minun jalkani astu yli niiden kynnysten. Ei koskaan!
— Pormestarinna ei ollenkaan kaipaa minua, kaipausta hän ei tunne, vaan apeutta. Hän tarvitsisi minua tarkoitustensa toteuttamiseen, mutta siitä ei tule nyt mitään. Kun ei hän ole saanut Kastoria ohjatuksi, tahtoisi hän kuitenkin näyttää olleensa oikeassa ainakin mitä minuun tulee.
— Sivultakatsojat syyttävät minua tunteettomuudesta, jopa kiittämättömyydestäkin, ehkäpä vielä jotkut luulevat minun ujostelevan halpaa säätyäni. Mitä minä heistä!
— Pormestariin nähden on ikävämpi, mutta sitä en voi auttaa, panen vaa'alle isän ja pojan, edellinen on viety harhaan, mutta jälkimmäinen on vääryyttä kärsinyt. En tahdo johtaa Kastoria harhaan. Toivon kumminkin, että se kunnon ukko miettiessään Kastorin minusta lausumia sanoja tuomitsee minua lievemmin. Ja olen siitäkin varma, että kun hän on niin perusteellinen ja tahtoo päästä asian perille kuin vanha lakimies ainakin. Vaikka hän Kastorin itsenäistä jäykkyyttä paheksuukin, on kuitenkin lämmin suhde olemassa isän ja pojan välillä, vaikka se onkin jälkimäisen luonteen kehittymisestä ja muuttuneista olosuhteista hiukan muuttanut väriään. Mutta isä kertoo asioita hänelle, joita ei tiedä äitikään, ja hän vastaa samoin. Siinä on heidän välillään sisäinen yhdysside, joka ei ole katkennut.
— Ja kun Kastor saa sen herttaisen tytön elämänsä ilojen ja surujen jakajaksi, muuttuu hänenkin luonteensa taas hellemmäksi vanhempiaan kohtaan. Ja silloin hänen ei tarvitse kammoen muistaa nuoruuden ystäväänsä, vaan ajatella: — Hän oli kuuliainen äidilleni ja väistyi pois tieltä.