— Ja olkoon miten hyvänsä, minä jätän kaikki Jumalan huomaan.
— Tänä iltahetkenä olen ollut kuin taistelun helteessä… Ja kuitenkin tunnen nyt suurta sisäistä onnea. — Minulla on hyvä mies, tyydyn täydellisesti häneen, ja nuoruudenystäväni on minut täydellisesti ymmärtänyt! Tämä tekee minut sanomattoman iloiseksi. Nyt voin taaskin iloisesti, paljon iloisemmin kuin ennen, katsoa elämää.
17.
Moni kesä oli jo kutonut vihreitä kukkaryijyjään ja moni talvi levitellyt valaistuja vilttejään vanhan rovastin haudalle.
Ei kukaan kertonut enää Inkerille erityisiä Hämeenlinnan uutisia, eikä hänkään niitä keneltään kysellyt. Hän eli näennäisesti ainoastaan nykyisyydessä.
Elämä ei tarjonnut mitään vaihtelua. Tuntui kuin ajan virta olisi pysähtynyt uomassaan tai ainakin melkoisesti hiljentänyt vauhtiaan, sillä kahden tytön syntyminen vuosien siirtyessä ei ollut suuri merkkitapaus perheessä, jossa jo ennestään oli kaksi tytärtä.
Näin oli eletty jo vuoteen 1749.
Mutta nyt vuoden ihanana aikana, heinäkuun 19 päivänä, lisääntyi perhe pojalla. Ja sehän oli merkkitapaus koko perheelle. Itsestään on selvää, että poika sai nimekseen Gabriel.
Äiti oli tähän aikaan neljänkymmenenneljän vuoden ikäinen.
Sisäisellä luottamuksella, vaikka tosin kaihomielin oli äiti nämä kuluneet pari vuosikymmentä tätä poikaa odottanut. Ja nyt hän tunsi itsensä täydellisesti tyydytetyksi. Hänellä oli kyllin vielä elinvoimia, ja ne elpyivät nyt hänessä uudestaan, hän aivan kuin nuortui ja tunsi että hänellä nyt oli halua ja voimaa elintehtäväänsä, tämän pojan kasvattamiseen. Hän oli näet jo aikaa sitten tehnyt itselleen lupauksen, että jos Jumala antaisi hänelle pojan, niin alkaisi hän varhain kylvää sanan siementä hänen sydämeensä sekä rakkautta sen levittämiseen, sillä hänestä piti tulla pappi, niinkuin äidinisäkin oli ollut, ja hänen piti jo aikaisin oppia tietämään, mitä äiti hänestä toivoi ja odotti. Mutta näitä ajatuksiaan hän ei sanonut kellekään muulle kuin Jumalalle, ne olivat suljetut hänen sydämeensä kuin lukittuun perhekalleuksien lippaaseen.