— Jos ei vaan jo olisi niin myöhä, sanoi mylläri vähän mietittyään, niin menisin minä katsomaan sinne, vaikka väsynytkin olen, mutta siellä on nyt jo miehetkin kotona; ja se nyt on tapahtunut, mikä on tapahtunut. Kello käy kymmenettä, pannaan nyt maata, kyllähän aamulla kuullaan.

* * * * *

Jotta lukija saisi pääkertomuksen sisällyksestä niin eheän ja elävän kuvan kuin mahdollista, annamme päähenkilön itsensä kertoa.

KAMALA HETKI

Oli maaliskuun alkupuoli 1887. Olin silloin eräässä pitäjässä
Näsijärven seudulla.

Lunta pyrytti taivaan täydeltä. Minä istuin kirjoituspöytäni ääressä ja lopetin viikon tilejä, vähän väliä luoden silmäyksen ulos ikkunasta sakeaan ilmaan, missä isot lumihiutaleet iloisella vauhdilla tanssien lensivät maata kohti. Koko luonto oli kuin äärettömän suureen valkoiseen tähtikutoiseen harsoon verhoutunut, harsoon, jossa jokainen sen pieninkin osa eli. Naapuritalokin, joka oli ylhäällä kummulla ja jota ainoastaan iso piha erotti meidän talostamme, näytti vain epämääräisesti häämöttävän kuin utuinen taikalinna jossakin sadussa.

Tuntuu niin kolkolta istua melkein yksin isossa huonerivissä. Juhon vaimo tosin oli pienten lasten kanssa kulmakamarissa rivin toisella puolella, mutta ei se seikka juuri mitään merkinnyt, sillä he eivät kuulleet sinne saakka mitään omalta touhultaan, kun oli toisia huoneita välissä. Ja ostoksensa vaimo teki vasta illalla, miehen kotiin tultua, hänellä ei siis nyt ollut puotiinkaan asiaa; ja kiire hänellä olikin, paljon pieniä valmistuksia, joten ei suotta ehtinyt tulla. Eikä muuten ollut tänään koko rivissä kotona muita kuin minä. Tiesin siis, että saisin olla yksinäni.

Tein ehkä väärin — ajattelin — kun sallin Jaskan mennä metsään tänään, näin syrjäisessä seudussa, varsinkin kun kaikki muut miehet ovat poissa. Mutta eikö paha ilma mahda häntä kotiin ajaa? Ehkäpä on jo tullutkin, mutta ei ole kuulunut askeleita. Olisi tuo minulta voinut jäädä huomaamattakin tässä laskiessani. Tai ehkäpä hän on mennyt tuonne toisiin riveihin… Voi kuinka on synkkää tänään! Ilma vaikuttaa, ja tämä huone sileänsinisine seinineen, joka aina pilvisellä ilmalla on kuin sumua täynnä, ikäänkuin painaa minua. Jos olisin kotiseudulla edes, mutta näin etäällä… Kumma kun ei nyt ketään tule puotiinkaan tänään — vain aamulla kävi jokunen — kai nyt kaikki pitävät pahaa ilmaa. Tämä ajatus oli jo useita kertoja osunut mieleeni. Olin omituisen levoton, minulla oli kuin ennakkotunne jostakin pahasta. Tämä tuntui kummalliselta, sillä muuten ei tuollainen levottomuus kuulunut luonteeseeni, turha pelko oli minusta aina näyttänyt lapsekkaalta. Mieleni olisi tehnyt sulkea puoti, mutta oli vielä niin aikaista, kello ei ollut vielä viittakaan. Ja luultavasti joku tulee vielä, jos ilma vähänkin asettuisi, sunnuntaiksi jotakin ostamaan, sillä olihan nyt lauantai.

Olin kuitenkin tyytyväinen, että olin tänään päässyt niin pian vapaaksi laskuistani, kun ei kukaan ollut minua häirinnyt. — Jopa tuli mielestäni joku käyden pitkin huonerivin sivua. Koetin kiirehtiä. — Nyt olivat siis viikon kuluessa tukkikauppoihin menneet rahamäärät tarkastettu; laudoista, hiilistä ja haloista tulleet rahat luetut — nämä kun viikolla vain kirjoitettiin muistiin sitä mukaa kuin rahoja meni tai tuli. Viimeisiä numeroita juuri kirjoitin kirjaan. Rahat olivat vielä edessäni päällekkäin ladottuina, yhdensuuntaisissa pylväissä pöydällä. Niitä oli seitsemänsataa neljäkymmentä kuusi markkaa seitsemäntoista penniä. Mutta sitäpaitsi oli matalassa kirstussa sänkyni alla yksitoistatuhatta markkaa.

Eikö se tullutkaan? ajattelin. Katsahdin ulos. Kummallinen olento, joka seisoi huoneeni seinustalla, loi tutkivan katseen minuun läpi ikkunan. Se oli hyvin pitkä mies, etukumarassa, sillä hänellä oli selässään korkea ylöspäin suippeneva kaappi, ns. kuvakaappi. — Ennen aikaan kuljeksi tuollainen kotimainen "kuvakaappimies" usein kyllä maaseudulla, nyt se on jo käynyt harvinaiseksi ilmiöksi, ehkäpä jo hävinnyt ihan sukupuuttoon, antaen sijaa ulkomaalaisille "posetiivimiehille." — Katsoin suoraan miestä silmiin, ikäänkuin kysyäkseni, miksi hän siihen pysähtyi. Hän lähti pitkin askelin astumaan puodin ovea kohti.