— Vai kuvakaappimies, vieläkö niitäkin näkee kulussa ja osaavatko ne tänne sydänmaillekin! Rahakeinoa vain aina. Taisi olla minkämoinen tuo kaappi. Muistan pikkupoikana nähneeni… Uusia kaappeja sillä kai sentään?
— Ei ollut kuin vanha romo. — Mutta käy nyt ukko-kulta syömään, kyllä maar sinun jo nälkä on näin myöhään, kun koko päivän olet ollut poissa ja tämmöisellä säällä. Puuro on jo kaikki jäähtynytkin, lapset jo söivät ja panivat maata… mutta, ei minua haluta syödä.
— Kyllä sinä nyt olet jonkun pahan uutisen kuullut varmaankin, äänesi kertoo, sanoi mylläri käydessään pöydän luo. — Se mieskö sitä puhui?
— No, saat kuulla koko asian, minä kerron sen sinulle juurta jaksain. Se oli kovin pitkä mies, ei niitä olekaan niin pitkiä kuin harvassa. Ja se oli kovin puhelias ja iloinen, naureskeli ja näytteli lapsille kuvakaappia. Ja pyysi kahviakin, ja minä annoin, enkä tahtonut ottaa maksuakaan siitä, kun hänkin ilmaiseksi näytteli, mutta hän sanoi vain: — En minä ilman pyydä, ette tekään sitä ilman saa, rahan tekin maksatte, minä tahdon aina maksaa rehdisti kaikki. Ja sitten pyysi ruokaakin, mutta kun ei sattunut keittoa olemaan, niin minä rupesin perunoita keittämään, kun hän pyysi. Sitten hän kysyi, kun minä tuossa pataa tulelle asetin ja perunoita siihen: — Onko tässä puotia lähellä? Sanoi, että hänen tarvitsisi ostaa pientä tavaraa onnenpöytäänsä — sekin sillä oli. — Kyllä tässä on hyvä puoti lähellä, minä sanoin, kyllä siitä saatte mitä tarvitsette. — Missä se puoti on? hän kysyi. — Tuossa se on, kosken toisella puolella, minä sanoin, tuossa isossa rakennuksessa, niissä asuu sahan työmiehiä toisissa. — Kenen tuo saha on? hän taaskin kysyi. — Se on saman isännän, jonka puotikin, minä sanoin. — Asuuko se täällä, isäntä itse? — Ei, se on Tampereella, minä vastaan. — Käykö tässä kauppa näin sivupaikassa? — Kyllä tässä sentään käy, tässä on vahva saha, tehdään talvisin paljon tukkikauppoja, väkeä on että vilisee hakkuussa ja ajossa, sanoin. — Mutta mitä ne miehet tässä talvella tekevät, eihän saha nyt käy, vesisaha? hän kysyi sitten. — Ne ovat tukkeja mittaamassa, minä sanoin, — siellä ne ovat nytkin, joka sorkka koko sahalta, akat vain ovat kotona. — No, kuka niitä tukkikauppoja tekee, kun ei isäntä täällä ole? — Täällä on hänen kirjanpitäjänsä, minä sanoin, joka maksaa rahat, sahanasettaja katsoo metsät ja tekee kaupat, ja kirjanpitäjä sitten vain maksaa. — Missäs se sahanasettaja asuu, jos saisi kortteeria sieltä, asuuko se kirjanpitäjän kanssa yhdessä? mies kysyi. — Ei, sahanasettaja asuu eri rivissä alhaalla, kirjanpitäjä asuu siinä isossa rivissä, jossa puotikin on, hän se on puodissakin, minä vastasin taasenkin. — Onko se ylpeä mies, se kirjanpitäjä, jos tästä kävisi jotakin ostamassa siltä? hän sanoi. — Ei se ylpeä ole, eikä se mies olekaan, vaan nainen, minä nauroin. — Vai nainen, eikö täällä miehistä kirjanpitäjää olekaan? — Ei, minä vastaan ne uskovat häneen niin, kun tuntevat hänet hyvin, ja hän on sieltä kotoisin, josta hekin, patruuna ja rouva. — Niin, sanoo hän nauraen, — ja eipä ne rahat taida niin isot ollakaan, jotka he uskovat naisen käteen, joku sata markkaa kerralla kukaties, ei suinkaan rikkaat semmoisista summista paljoa piittaa. — Älkää sanoko, vai joku sata markkaa! minä sanoin, joka tahdoin kehua kirjanpitäjää, kun siitä pidän, kyllä sillä tuhansiakin on takana, kun joka viikko tuhansia suoritetaan.
— Hm, mörähti mylläri, vieden lusikalla puuroa suuhunsa. Eukko jatkoi kertomistaan.
— Ketä siinä muita asuu, siinä rivissä? Eikö siinä perheellistä väkeä ole, että olisi lapsia, jotka kaappiin katsovat, taikka nuoria miehiä onnenpöytää koettamaan? hän sanoi. — Asuu siinä yksi perheellinen mies, mutta se on nyt tukinmittauksessa, eikä taida olla paljoa rahaa eukolla näin lauantaina, ennenkuin mies tulee, kyllä ne hupenevat työmiehen talviansiot. Ja asuu siinä rivissä sitten vielä pari naimatontakin miestä, mutta nekin ovat nyt tukinmittauksessa, mutta kyllä ne kaikki illaksi kotiin tulevat, jos sinne viitsisitte mennä vielä, kun syönytkin olette, silloin niillä on rahaa, sanoin. Niin puhuin kaikki asiat, eikä yhtään mieleeni tullut, että jos se minua puhuttaa.
— Niinpä kyllä, oliko se tarpeellista puhetta? Mutta puhu nyt päähän asti, mitä varten sitä nyt epäilet?
— Oles nyt, kun minä parhaillani keitin, niin sille tuli yhtäkkiä niin kiire, ettei kerinnyt odottamaan siksi kun hautaperunat olisivat kypsyneet, vaikka juuri hänen tähtensä minä puolisen jälkeen ruokapadan tulelle paninkin, kun sanoi nälän olevan ja pyysi keittämään. Mutta hän sanoi, että ei hän viivy nyt enää tällä kulmalla eikä ehdi puotiinkaan, hän menee isoa kylää kohti yöksi, jottei jää lumen taakse tänne kaappeineen. No, mitä minä siihen. Mutta minua harmitti se keittämiseni, kyllä sen tiedät, kylmiä ne sitten olivat itsellemme illaksi, kokonaiset ja puuroa piti keittää, ja minä hyvyyttäni keitin ja paninkin runsaasti isolle miehelle. Niin minä rupesin miettimään, mitä se puheli ja kyseli niin tarkasti. Mutta ajattelin taaskin, että minä vain suotta olen levoton, kyllä maar oudot ihmiset kyselevät, kyseleväthän sitä tututkin; ja kun oli vielä päiväaika, niin minä ajattelin, ettei se nyt vielä ole pahantekijäin aikakaan, ja sitten tulevat miehetkin kotiin. Mutta olen tässä ollut siitä sentään levoton.
— Kyllä siinä jo on ollut levottomuuden syytäkin, sanoi mylläri nousten, ateriansa lopetettuaan, pöydän takaa. — Mitä sinun tarvitsi ruveta sille rahoja kehumaan ja selittelemään, kuinka asutaan, oudolle miehelle, enempää kuin sitäkään, missä miehet ovat. Ei se suinkaan mikään rehellinen mies ollut, joka niin tutki ja kyseli, eikä sitten syömäänkään kerinnyt, vaikka nälkä oli. Ei suinkaan se hänen ammattinsa niin kovaa kiirettä vaadi, että tällaisella ilmalla niin kulkemaan vaatii, ettei syömään ehdi. Ja sinne sillä kiire oli, puotiin, eikä muualle. Mitäs nyt sanot, jos se on tappanut ihmisen, ryöstänyt rahat ja juossut tiehensä? Kun et sitten ole mennyt katsomaankaan?
— Oi voi, isä kulta, Jumala varjelkoon! Jo minä nyt pelkään, oikein puistattaa. En minä sitä sentään semmoiseksi uskonut, ajattelin vain itseäni hupakoksi, kun olin pahoja mieleeni päästänyt. Kyllä minä nyt toiste tiedän olla varuillani, kyllä jo. Mutta mikä sitä ymmärsi, kun se oli niin iloinen ja ystävällinen.